Kirkon historia

 

Viipurin kivisen kaupunginkirkon rakentaminen tapahtui oletettavasti vuosina 1435–45 eteläisestä Itämeren piiristä tilatun rakennusmestarin suunnitelman ja työnjohdon mukaan. Rakennus oli yksi Suomen alueen ensimmäisiä kivikirkkoja Turun tuomiokirkon jälkeen. Sen säilyneet ja tunnetut piirteet todistavat kunnianhimoisesta ja taloudellisesti vaativasta hankkeesta, mistä kertovat esimerkiksi holveja kannattaneet, Suomen oloissa poikkeukselliset kalkkikivipilarit.

1470-luvulla tapahtuneen tulipalon jälkeen kunnostettiin kirkko aikaisempaakin upeammaksi, mistä kertoo Uppsalan yliopiston kirjaston ns. Palmskiöldin kokoelmassa säilynyt katkelma. Kirkon korkeatasoisia rakennustaiteellisia ratkaisuja voidaan selittää myös Viipurin maantieteellisellä asemalla kahden uskontokunnan rajana, jolloin katolisen uskon valtaa ja merkitystä haluttiin viestiä rikkaille Novgorodin ja myöhemmin Moskovan valloille.

 

Kustaa Vaasan perustettua Viipurin hiippakunnan vuonna 1554 kaupunginkirkosta tuli neljännesvuosisadaksi tuomiokirkko. 1500-luvun lopun katkelmalliset lähteet kertovat, että kirkkoa pidettiin jollain tavalla kunnossa muun muassa Viipurin kaupungin panostuksella. Kirkon vähäistä sisustusta kuvaavat irtaimistoinventaariot 1500–1600 -lukujen vaihteesta kuitenkin osoittavat vuosisadan kirkollispoliittisten tapahtumien näkyneen myös Viipurin kaupunginkirkossa. Viipurin hiippakunta lakkautettiin kuninkaan päätöksellä jo 1570-luvun lopussa. Stolbovan rauhan (1617) jälkeinen aika merkitsi paitsi kirkon palauttamista uudelleen perustetun hiippakunnan tuomiokirkoksi, ilmeisesti myös rakennuksen laajentamista vuoden 1628 tulipalon jälkeen. Luultavasti tässä vaiheessa kirkon pohjoisosaan muurattiin useita huonetiloja käsittänyt laajennus, jossa sijaitsi ainakin hautaholveja, mutta mahdollisesti myös tuomiokapitulin kokoustiloja.

 

Pietari Suuren joukkojen vallattua Viipurin vuonna 1710 rakennus muutettiin Viipurin luterilaisen porvariston myötävaikutuksella ortodoksiseksi kirkoksi. Kirkollinen toiminta loppui, kun rakennus tuhoutui Viipurin palossa vuonna 1793. Uusi ortodoksinen kirkko valmistui aivan vuosisadan lopulla kaupunginmuurin ulkopuolelle, ja palaneen vanhan kirkon kiviseinistä päätettiin kunnostaa viljavarasto. Samalla rakennus menetti keskiaikaisen hahmonsa, kun sen korkeat päätykolmiot purettiin ja sivuseinät korotettiin nykyiseen hahmoonsa. 1900-luvun alkupuolelle saakka rakennus toimi Venäjän armeijan muona- ja sittemmin kalustovarastona.

Rakennus palautettiin ortodoksiseksi kirkoksi vuonna 1913. Suomen itsenäistyttyä se sisustettiin, kahden vuosisadan tauon jälkeen, jälleen luterilaiseksi kirkoksi. Viipurilaiset kutsuivat ja kutsuvat yhä rakennusta ”vanhaksi tuomiokirkoksi”, vaikka se olikin 1920- ja 30-luvuilla varuskuntakirkkona. Helmikuussa 1940 palopommin räjähdyksen aiheuttama raju tulipalo tuhosi kirkon, ja pystyyn jäivät vain tiilistä muuratut osat. Välirauhan aikana järjestettiin arkkitehtuurikilpailu kirkon jälleenrakentamisesta, jonka voitti modernistinen ehdotus. Suunnitelmaa ei kuitenkaan ehditty toteuttaa ennen Karjalan takaisinvaltausta.