Mihin kirjakieliä tarvitaan ?
sunnuntaina 6. huhtikuuta, 2014Kirjoittamiseen ja lukemiseenhan kirjakieltä tietenkin tarvitaan. Kielet ovat kuitenkin syntyneet ja kehittyneet vuosituhansien aikana puhumalla. Puhekieliä on aina paljon enemmän kuin kirjakieliä. Yleensä niitä sanotaan murteiksi. Monien kielten murre-sana, dialekti, tarkoittaakin puhumista. Espanjassa se näyttää tarkoittavan kieltä yleensä. Puhe- ja kirjakielen ero tuntuu olevan monelle epäselvä, yhtä epäselvä kuin kirjaimen ja äänteen ero. Eikähän se ero ihan selvä olekaan. Voihan kirjakieltäkin myös puhua, ainakin lukemalla ääneen. Tästä voi vakuuttua vaikkapa kuuntelemalla vanhoja suomalaisia elokuvia.
Kun Euroopassa näyttää 1500-luvulla syntyneen kirjakieliä kuin sieniä sateelle, se johtui tietysti kirjapainosta, jonka ansiosta kirjakielille oli paljon enemmän käyttöä. Esivallan viesti voitiin saada perille entistä tehokkaammin. Sitä mahdollisuutta ei voinut olla käyttämättä.
Kun kirjakieli on aina oppitekoinen konstruktio, jonka säännöt ja sanasto on määritelty tai suorastaan määrätty, niistä syntyy myös ongelmia ja kiistoja. Koskaan ei ole itsestään selvää, minkälainen sen kirjakielen tarkkaan ottaen pitäisi olla. Kun Venäjän Karjalasta neuvostovallan aikana muodostettiin autonominen tasavalta, sille määrättiin kaksi virallista kirjakieltä, venäjä ja suomi. Se suomi tarkoitti samaa kieltä kuin Suomessa käytetty. Siis niinkuin suomenruotsi on periaatteessa sama kirjakieli kuin valtakunnanruotsi. Vaikka kirjakieli poikkesi Karjalassa puhutuista kielimuodoista paljon enemmän kuin Suomessa, valtakunnansuomi lienee valittu, koska se oli ainoa sivistyskieleksi sellaisenaan kelvannut valmis kirjakieli. Valtaakin pitivät aluksi Suomesta tulleet emigrantit, jotka osasivat juuri sitä kieltä. Kun poliittinen suhdanne 1930-luvun mittaan muuttui, suomen kielestä tulikin vihollisen kieli, joka kiellettiin, ja tilalle konstruoitiin Aunuksen karjalan pohjalta uusi kirjakieli, jota kirjoitettiin kyrillisin kirjaimin. Se jäi lyhytikäiseksi, kun talvisodan seurauksena tasavalta alkoikin taas olla osittain suomalainen. Kielitilanne on sittemmin jatkunut sellaisena. Kirjakielenä on yhä valtakunnansuomi. Suurin muutos on, että suomea ja karjalaa puhuva väestö on vähentynyt lähes olemattomiin. Eihän valtakunnansuomella ole alun perinkään ollut syntyperäisiä paikallisia puhujia. Heitä on tullut Inkerinmaalta ja Suomesta.
Tilanteessa, jossa kaikki suomensukuiset kielimuodot ovat käyttökielinä kuolemassa, on ruvettu vaatimaan, että kullekin pikkukielelle tai murteelle on laadittava ja otettava käyttöön oma kirjakieli. Suomessa on alettu tukea tätä kehitystä ja Itä-Suomen yliopistossa karjalan kielestä on tehty oppiaine professoreineen kaikkineen. On siis jälleen konstruoitu karjala-niminen kirjakieli, joka lienee erilainen kuin 30-luvun vastaava kieli, muutenkin kuin latinalaisten aakkostensa puolesta. Samaan aikaan Karjalan viimeiset suomenkieliset lehdet ovat kuolemaisillaan, eikä tasavalta ole enää kaksikielinen muodollisestikaan. Auttaako tämä pirstoutuminen suomalaisten kielten säilymistä? Ehkä niin luullaan. Kirjakielen tehtävä on täysin muuttunut. Kirjakielestä ei enää yritetäkään tehdä sivistyskieltä. Sen ajatellaan tukevan puhuvan kieliyhteisön kielen säilymistä. Kieliä ikään kuin säilötään kirjalliseen muotoon. Venäjän Karjalassahan (ja laajemmin Laatokan ympäristössä) näitä säilöttäviä kielimuotoja on useita.
Suomen Lapissa on rippeitä kolmesta saamelaiskielestä. Niiden sanotaan olevan todella eri kieliä siinäkin mielessä, että ne eivät ole keskenään ymmärrettäviä, niin kuin sentään venäjä ja ukraina, jotka ovat lähinnä poliittisista syistä eri kirjakielet, kuten Skandinavian kieletkin. Mutta sen sijaan, että saamelaiset pyrkisivät kokoamaan voimansa yhden kirjakielen ympärille, vähäiset voimat käytetään, karjalaiseen tapaan, vahvistamaan kielten erillisyyttä. Kaksi pienintä kieltähän ovat lähes kuolleet, ja niitä yritetään elvyttää. Tuloksena lienee kansatieteellisiä kuriositeetteja, joita säilytetään tekohengityksen avulla, ja ainakin kirjoitettuna.
Onneksi Suomessa päästiin alun alkaen yhteen kirjakieleen, joka ei hajonnut edes 1800-luvun taisteluissa. Jossittelijan on helppo kuvitella vaihtoehtoista kielitilannetta: Jos Venäjä ei olisi vallannut Suomea, ja suomalaiset eivät olisi kyenneet sopimaan yhteisestä kirjakielestä, meillä voisi olla kaksi suomen kieltä. (Onhan norjalaisillakin kaksi kirjakieltä.) Raumalaiset ja kuopiolaiset ainakin väittäisivät, että eivät ymmärrä toisiaan. Tällaisilla kielillä olisi tarve korostaa erilaisuuttaan. Niinhän on käynyt Jugoslaviassa, jonka hajoamista on vahvistettu hajoittamalla yksi kirjakieli ensin kolmeksi, vähitellen ehkä useammaksikin alakieleksi. Meillä valtakielenä olisi ruotsi. Sitä osaisivat kaikki, ja yhteys Eurooppaan olisi vahvempi, kun se olisi vahvistunut jo aikaisemmin. Kahden kielen mallissa suomesta ei olisi voinut kehittyä sellaista sivistyskieltä kuin siitä todellisuudessa on.