Mikael Agricola -seura

Kun ajatellaan 2000-luvulla virinnyttä Agricola-tutkimuksen renessanssia, oli erityisesti juhlavuosi 2007 tutkimuksen laadun ja määrän suhteen poikkeuksellinen. Merkillisesti vuosi 2012 jatkoi samaan suuntaan tuoden julkisuuteen uusia tasokkaita tutkimuksia, joskin määrällisesti vähemmän.

 

Professori Simo Heininen julkaisi alkuvuodesta Editan kustantamana teoksen Agricolan perintö. Paulus Juustenin elämä (Porvoo 2012, 218 s.). Kyse on ensimmäisestä piispa Paulus Juustenin elämäkertakirjasta. Piti siis tulla 2000-luvulle ennen kuin saamme lukea uusimpaan lähdeaineistoon tukeutuvan selvityksen tästä monista eri syistä kiistellystä persoonasta. Esitellessään Juustenin kirjallista tuotantoa Heininen nostaa esiin Piispainkronikan tämän tärkeimpänä saavutuksena. Tekstiä lukiessa herää ajatus: jo oli aikakin selvittää Piispainkronikan synty, sisältö ja H. G. Porthanin analysoima ja julkistama ”uusi tuleminen”. Kysehän on suomalaisen historiankirjoituksen ”lähtöruudusta”, jossa myös Mikael Agricola saa oman arvionsa. Heinisen selvittely edustaa suomalaisen historiankirjoituksen parasta tasoa.

 

Mathias Johannis Westhin koodeksista valmistunut kriittinen editio, jonka on toimittanut professori Kaisa Häkkinen, on julkaistu nimellä Codex Westh. Westhin koodeksin tekstit (Turun yliopisto, Wanhan suomen arkisto 5, Uniprint 2012, 206 s.). Tämä laaja kahdelle palstalle sanoitettu poikkitieteellinen editio on työllistänyt monilukuisen tutkijajoukon. Tutkimuksellisesti hedelmälliseksi Agricolan aikalaisen Mathias Westhin suomeksi Ruotsissa käsikirjoittaman kirkkokäsikirjan ja messun sanoituksen tekee se seikka, että siinä tarjoutuu kiinnostava vertailumahdollisuus Westhin ja Agricolan käyttämän suomen kielen kesken. Aivan ilmeisesti tämä vertaileva selvitystyö on muun tutkimuksen ohessa syventänyt kielitieteellistä ydintehtävää, kielen rakenteiden ja muotojen sekä merkitysten ymmärrettävyyden lisäämistä – tässä yhteydessä myös Agricolan sanoitusten osalta.

 

Häkkinen toteaa ja tiivistää (s. 34): ”Kaiken kaikkiaan Westhin koodeksin kieli on monissa suhteissa samanlaista kuin Mikael Agricolan kieli.” Konkreettisin ero sanoituksilla on siinä, että ”Agricolan teksti on painettua, mutta Westhin koodeksin kieliasu on kauttaaltaan käsin kirjoitettu”.

 

Reformaatioajan liturgisiin käytäntöihin teologian näkökulmasta perehtynyt professori Jyrki Knuutila ja kirkkomusiikin tutkijat Erkki Tuppurainen ja Jorma Hannikainen ovat monien kielitieteen, historiantutkimuksen ja musiikkitieteen edustajien kanssa olleet luomassa tätä koodeksikokonaisuutta. Tuppurainen ja Hannikainen ovat jo aiemmin julkaisseet Westhin koodeksin nuotiston ja sanoitukset omassa sarjassaan.

 

Paljon on vielä avoimia kysymyksiä erityisesti Westhin persoonan ja toimintapaikkojen (Rauma, Tukholma) tiimoilta, mutta eräänlainen perustutkimus uusien avausten pohjaksi tässä kriittisessä editiossa on luotu.

 

Teologit ovat vuosikymmenten aikana pyrkineet saamaan otetta Mikael Agricolasta syvemmässä mielessä teologina ja ”hengellisenä isänä”. Jos hän olisi ehtinyt kirjoittaa edes saarnojensa postillan, meillä olisi lähteitä sanoittaa jotakin syvempää kuin leimata hänet oman kirjastonsakin perusteella kielenkääntäjäksi tai pappien opettajaksi tai humanistipapiksi, joka oli kiinnostunut myös kansan uskomuksista ja astronomiasta.

 

Selvitellessään Agricolan Rukouskirjan lähteitä teologian tohtori Juhani Holma on väitöskirjassaan Sangen ialo Rucous (2008) todennut, että Agricolan ohjeistus papistolle oli enemmänkin yleisluonteista kuin uskonopilliseen orientoitumiseen kutsuvaa. Toki Agricolan opetus esimerkiksi rukouksesta ja sen tarpeesta eri elämäntilanteissa on aitoa pastoraaliteologiaa, jonka esittäjänä hän ei ollut vain kielenkääntäjä vaan mielenkääntäjä, joka saattoi olla pitäytymättä käännettävään tekstiin ja tehdä omaperäisiä lisäyksiään suomalaisten reformaattorina.

 

Edellä olevaa taustana ajatellen on enemmän kuin mielenkiintoista lukea työteliään professorin Kaisa Häkkisen toimittamassa Mikael Agricolan runokirjassa (Turun yliopisto. Wanhan suomen arkisto 6. Turku 2012, 93 s.) uudelleen löydettyä lähdepohjaa ja uusia tulkintoja. Agricolan käännöskirjojen esipuheista, virsirunoista ja muista sanoituksista koostuvan aineiston pohjalta on syntynyt johtopäätös: Mikael Agricola ei ollutkaan itse asiassa vain pelkkä suomentaja vaan ensimmäinen turkulainen runoilija, joka antoi kirjalliselle sanoitukselleen muodon ja sisällön.

 

Keskiaikaiset, niukat kirjalliset primaarilähteet ovat aikanaan kiinnittäneet Viljo Tarkiaisen huomiota, ja hän pitikin runoutta Agricolan tuotannossa omana kirjallisuuden lajinaan. Häkkisellä on kielitieteilijänä ollut käytettävissään työryhmiensä kanssa muun uudemman lähdeaineiston kanssa Agricola-tutkimuksen vastavalmistunut ”salainen ase”: morfosyntaktinen tietokanta. Siinä kaikki Agricola-teksteistä löytyvät sanat (n. 8 500) on analysoitu ja toisinnot eri tekstiyhteyksissä luetteloitu. Tietokanta on avannut uuden tutkimuksellisen kasvualustan. Siitä on uskottavana johtopäätöksenä: ”Verbien nominaalimuotojen käyttö on Agricolan runoissa niin idiomaattista, että kirjoittajan kielitaitoa on pidettävä syntyperäisen suomalaisen veroisena” (s. 47).

 

Siis: alkaa kuulua Agricolan ”oma ääni”. Hänen runoissaan ja runomuotoisissa sanoituksissaan elää ja ajattelee yllättäen aito Agricola enemmän kuin on tiedetty. Lukekaa ihmiset turkulaisen runoilijan Mikael Agricolan runokirja. Kyse on äidinkielemme juurihoidosta. Myös koko suomenkielisen kirjakulttuurin olemassaolosta ja kasvusta. ”Ota tai kirja ja visust lue.” Riemullista!

 

TT Ossi Haaramäki

 

Kirjoitus on julkaistu alun perin Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 2013.

Tämä artikkeli on julkaistu tiistaina 4. helmikuuta 2014 kello 18.19 ja sen aiheena on Ajankohtaista, Puheenvuorot. Artikkelin on kirjoittanut Katariina Ylikanno. Voit seurata tämän artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Voit kirjoittaa vastauksen, tai lähettää seurantailmoituksen omalta sivustoltasi.