Mikael Agricola -seura

Ministeri JAAKKO NUMMINEN piti Mikael Agricola -seuran kevätkokouksen yhteydessä 5.4.13 esitelmän Karjalaan ja Venäjälle jääneiden sotavainajien muiston vaalimisesta 1990-luvulta lähtien. Tilaisuus oli järjestetty yhdessä Turun yliopiston kanssa. Julkaisemme tässä lyhennelmän Nummisen mielenkiintoisesta esityksestä.

Suomen asukasmäärä oli toisen maailmansodan vuosina vajaa neljä miljoonaa henkeä. On väitetty, että Suomessa oli aseissa suhteellisesti enemmän miehiä kuin missään muussa toiseen maailmansotaan osallistuneessa maassa, peräti 12,3 prosenttia väestöstä. Me menetimme talvisodassa ja jatkosodassa paljon miehiä ja osin nai-siakin; kaatuneita oli noin 86 000. Sotien välittömänä seurauksena suomalaisia on arvioitu kuolleen kaikkiaan noin 93 300 henkeä.
Muista sotaa käyvistä maista poiketen suomalaiset kaatuneet pyrittiin kaikissa niissä tapauksissa kun se vain oli mahdollista hautaamaan kotiseudun multaan. Tämän seurauksena Suomen pienten puukirkkojen äärellä ovat pitkät sotilashautojen rivit. Tämä on lähes ainoalaatuista koko maailmassa. Yleensä sotavainajat ovat haudattuina suurilla taistelukentillä.

Suurin osa suomalaisista sankarivainajista pystyttiinkin hautaamaan kotiseudulle, mutta silti huomattava osa jäi kentälle. Taistelukentälle jääneiden tai tuhoutuneiden tahi muutoin kadonneiden yhteinen lukumäärä arvioitiin 1990-luvulla tehdyn tarkistuslaskennan perusteella lähes 13 000:ksi. Noin viisituhatta heistä kaatui tai katosi kesällä 1944. Teoreettisesti arvioitiin, että 1990-luvulla aloitettujen etsintöjen kohteina saattoi olla 4 000 – 5 000 kentälle jäänyttä suomalaista kaatunutta. Kun Venäjälle luovutetun alueen sankarihautoihin on haudattuna noin 8 000 vainajaa, merkitsee tämä, että 1990-luvun alussa aloitettu sotavainaja-toiminta kosketti viidettä osaa viime sodissa kaatuneista.

Monina sodanjälkeisinä vuosikymmeninä Suomessa tiedettiin ja muistettiin Karjalan maastossa lepäävät sotavainajat. Heidän etsimisensä ja löytämisensä kävi mahdolliseksi kuitenkin vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja uusi Venäjä syntynyt 1980-luvun ja 1990-luvun taitteessa. Heti tilanteen salliessa ilmeni sekä sotaveteraaneissa että sotavainajien omaisissa halua lähteä etsimään vainajien jäännöksiä. Heti ymmärrettiin, että toiminta piti ottaa viranomaisten valvontaan. Erityisen aloitteellisesti valtiovallan suuntaan toimi sotavankien yhdistys Sotavangit ry ja sen puheenjohtaja talousneuvos Teuvo Alava.

Karjalan maastoon ei kuitenkaan voitu lähettää puolustusvoimia. Näin asia tuli historiallisista muistoista vastaavan opetusministeriön hoitoon.
Opetusministeriö asetti ensin Lauri Kärävän johdolla Sotavainajatoimikunnan ja sittemmin vuonna 1993 Sotavainaja-asioiden neuvottelukunnan minun puheenjohdollani. Kun kuitenkin huomattiin, että työ ei pitemmän päälle ollut mahdollista ministeriön työnä, perustivat sotien muistoa vaalivat kansalaisjärjestöt vuoden 1998 alussa Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n, jonka puheenjohtajana minä jatkoin vuoteen 2002 saakka. Minun jälkeeni on puheenjohtajana toiminut eläkkeellä oleva puolustusministeriön hallitusneuvos Pekka Pitkänen. Häntä on avustanut yhdistyksen asiamiehenä Kirkkohallituksen aikaisempi virkamies Markku Kiikka.

Heti 1990-luvun alussa aloitettiin neuvottelut sotavainajatoiminnasta Venäjän viranomaisten kanssa – tässä auttoi aktiivinen suurlähettiläs Juri Derjabin. Neuvottelut osoittautuivat tuloksellisiksi, ja jo kesällä 1992 presidentti Boris Jeltsinin vieraillessa Suomessa allekirjoitettiin valtiosopimus sotavainaja-asioiden hoitamisesta Suomen ja Venäjän kesken. Sopimus teki mahdolliseksi molemminpuoliset vainajien etsinnät ja siirrot sekä muistomerkkien pystyttämisen. Valtiosopimuksessa edellytettiin myös Suomen ja Venäjän välisen yhteistyöryhmän asettamista.

Yhteistyöryhmän kokouksissa on käsitelty niin kaivauksia kuin muistomerkkejäkin, mutta myös sota-arkistojen käyttöä sotavainaji-en ja varsinkin sotavankien kohtaloiden selvittämiseksi. Tässä yhteydessä minulle selvisi, minkälaiset määrät kilometrejä Venä-jällä on toisen maailmansodan aikana syntyneitä arkistomateriaale-ja ja miten niiden avulla olisi mahdollista selvittää suomalaistenkin kohtaloita, jos vain resursseja riittäisi.

Suomalaisten sotavainajien systemaattiset etsinnät aloitettiin Karjalankannaksella kesällä 1992. Seuraavina vuosina ne ulotettiin Kannaksen lisäksi Laatokan pohjoispuoliseen maastoon, ja kesällä 1996 ja 1997 kaivaukset suuntautuivat myös Maaselän kannakselle ja Muurmannin radan läheisyyteen.
Varsinaisiin kenttäetsintöihin osallistui esimerkiksi kesällä 1997 noin sata eri ammattiryhmistä tulevaa vapaaehtoista, joista nuorimmat olivat asevelvollisuusikäisiä. Etsijöitä opastamassa oli eräitä sotiemme veteraaneja. Lisäksi valmistavaa arkisto- ja haastattelutyötä tekivät lukuisat muut kansalaiset.

Opetusministeriön hoitamissa etsinnöissä vuosina 1992—1997 löytyivät kaikkiaan 731 suomalaisen sotilaan jäänteet. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen hoitamissa etsinnöissä seuraavina vuosina löydettiin edelleen kaikkiaan 414 kaatuneen jäänteet. Näin vuoden 2012 loppuun mennessä on etsinnöissä löydetty kaikkiaan 1145 suomalaisen sotilaan jäänteet. Henkilöllisyydeltään oli kyetty tunnistamaan kaikkiaan 317 sanakarivainajaa.

Sotavainajien löydetyt jäänteet siirrettiin Suomen puolelle. Päädyttiin ratkaisuun, että vainajat haudataan Lappeenrannan suureen sankarihautausmaahan. Ensimmäiset juhlalliset sankarihautajaiset pidettiin 1992. Ne ovat sittemmin toistuneet kahdeksan kertaa, toistaiseksi viimeiset vuonna 2010. Myös Joensuun suurella sankarihautausmaalla ovat olleet siunaustilaisuudet vuosina 1996 ja 1997.
Omaisten toivomuksesta muutaman tunnistetun sotavainajan maalliset jäännökset haudattiin kotiseudun sankarihautaan eri puolille Suomea tai mahdollisesti sukuhautaan.

Sotavainajien jäänteistä ryhdyttiin jo varhaisessa vaiheessa suorittamaan myös oikeuslääketieteellistä tutkimusta, minkä avulla monen vainajan henkilöllisyys voitiin tunnistaa. Tähän työhön osallistui useita eteviä oikeuslääkäreitä. Suomalaiset lääkärit kehittivät osittain juuri tässä työssä sen korkean asiantuntemuksen, jota voitiin sitten käyttää hyväksi 1990-luvun Balkanin soti-en vainajien tunnistamisessa. Suorastaan kansainvälistä kuului-suutta saavutti Balkanin vainajien tunnistamisessa suomalainen oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

Sotavainajien jäännösten etsintään suhtauduttiin Suomessa ris-tiriitaisin tuntein. Monet katsoivat, että kentälle jääneiden olisi tullut antaa levätä rauhassa siellä Karjalan mullassa, missä he olivat maaksi maatuneet. Erään Kannakselle pudonneen taistelulentäjän sisar sanoi minulle, että vainajat elävät meidän sydämissämme, ja se riittää.

Mutta toiset taas ajattelivat, että mahdollisimman monen suomalaissotilaan jäännökset olisi siirrettävä siunattuun maahan. Myös sotaveteraanijärjestöt ja Kaatuneiden Omaisten Liitto antoivat tälle menettelytavalle tukensa. Voimakkaimmin asiaan oli kui-tenkin vaikuttamassa sotavuosien suomalainen perinne kaatuneiden hautaamisesta kotiseudulle.

Kun näin ja kuulin, miten monen sotavainajan omaiset lausuivat kiitollisuutensa siitä, että oli vihdoinkin saatu varmuus rakkaan vainajan kohtalosta ja hänen viimeisestä leposijastaan, tulin viimeistään vakuutetuksi sotavainajakaivausten oikeutuksesta.

Toinen tehtävä sotavainajien muistamisessa oli Karjalan alu-eella olevien kenttähautojen ja kenttähautausmaiden etsiminen, merkitseminen ja suojeleminen sekä muistomerkkien pystyttäminen hautausmaille. Kenttähautausmaista muodostavat vuosina 1941 – 1942 perustetut talvisodan tuntemattomien sotilaiden hautausmaat – Summa, Säkkijärvi, Äyräpää, Taipale ja Kollaa – syntytapahtumansa perusteella suurimman ja merkittävämmän ryhmän. Toisen ryhmän muodostavat kriittisten taistelutilanteiden yh-teydessä lähinnä jatkosodan aikana syntyneet joukkohautausmaat. Niitä on muun muassa Tuuloksessa ja Kiestingissä.

Viipurissa vanhan tuomiokirkon pihalla oleva hauta on rinnastettava tuntemattomien sotilaitten kenttähautausmaihin. Talvisodan aikana vuoden 1940 helmikuun 18. päivään mennessä kirkkoon oli koottu sankarivainajia toimitettavaksi kotiseudulle. Kun venäläisten tuhopommitus kohdistui tuona päivänä kaupunkiin, vanha pyhäkkö paloi ja vain muurit jäivät pystyyn. Suomalaiset raivasivat rauni-ot vuoden 1942 kesään mennessä ja yhteensä 108 vainajan jäänteet haudattiin ja siunattiin Viipurin kirkkopihaan.

Tietojemme mukaan kenttähautausmaihin ja vastaaviin oli haudattu noin tuhat sankarivainajaa, joista nimeltä tunnettiin 151.
Useimmat kenttähautausmaat olivat lähes erämaisessa luonnossa. Etsinnöistä vastanneet suomalaiset työryhmät esittivät, että kenttähaudat jätettäisiin paikoilleen ja varustettaisiin muistomerkein tai muistokivin sekä tarvittaessa suojeltaisiin myös aidalla.
Jo lokakuussa 1995 tehdyllä matkalla pystytettiin muistopatsaat Summan kenttähautausmaalle ja Säkkijärven hautausmaalle. Säkkijärven kenttähautausmaa sijaitsi Säkkijärven hautausmaan yhteydessä.
Summan kenttähautausmaa sen sijaan sijaitsi taistelumaaston äärellä sodan jälkeen kasvaneessa viiden vuosikymmenen ikäisessä metsikössä. Sen keskellä kohosi suurempi mänty, jonka eri suuntiin haarautuvassa silpoutuneessa latvassa näkyivät vielä sodan jäljet. Itse pieni hauta-alue on aidattu rautakettingillä. Muistomerkki on pystytetty siitä noin kymmenen metrin etäisyydelle. Patsas on harmaata graniittia, runsaat kolme metriä korkea. Sen kaksi kylkeä on hiottu, ja niihin on kirjoitettu muistokiven teksti.

Seuraavana kesänä 1996 kuumassa elokuussa teimme lähes viikon mittaisen retken Viipuriin ja edelleen Kannaksen poikki ja Laato-kan ympäri, jolloin matkan aikana vihittiin kuusi muistomerkkiä. Niistä kaksi tuli Viipuriin, toinen Viipurin vanhan maaseurakunnan sankarihaudoille Viipurin sataman taakse, toinen edellä kuvatulle paikalle Viipurin vanhan tuomiokirkon raunioiden äärelle. Äyräpään muistomerkki pystytettiin Äyräpään kirkonmäelle. Taipaleenjoelle muistomerkki tuli vanhalle kenttähaudalle koivuja kasvavaan metsikköön. Kollaanjoen muistopatsas taas pystytettiin jonkin matkaa maantiestä männikkömetsään. Tuuloksen muistomerkki nousi keskelle kylää aunukselaisasutuksen keskellä. Kaikki muistomerkit suunnitteli kuvanveistäjä Heikki Häiväoja avustajanaan taiteilija Ari Laitala.

Kaikkien kenttähautausmaiden siunauksen toimitti kenttäpiispa Hannu Niskanen. Paikalla oli myös ortodoksisen kirkkokunnan edustaja. Muutoin tilaisuudet olivat luonteeltaan varsin erilaisia. Viipurissa, Säkkijärvellä ja Äyräpäässä oli mukana paljon Suomesta saapuneita seudun entisiä asukkaita ja heidän jälkeläisiään sekä suomalaisia sotaveteraaneja, mutta Summassa, Taipaleenjoella ja Kollaalla olimme vain sotavainajien muiston vaalimisjoukon kanssa erämaisessa maisemassa kranaattipainanteiden ja sodan jälkeen kasvaneen puolivuosisataisen metsän keskellä. Tuuloksessa meitä ympäröi suomen kieltä puhuva kyläkunnan aunukselaisväestö, joka avuliaasti osallistui pienen taimen istutukseen muistopuuksi muistomerkin äärelle.

Sotavainajatyössä on pystytetty muistomerkit myös kaikille niille sotavankileireille, joilla oli suomalaisia vankeja. Suoma-laisten sotavankien lukumäärä ei ollut suurempiin sotaa käyviin maihin verrattuna kovin suuri, mutta suhteutettuna maan asukaslu-kuun kuitenkin melkoinen. Suomalaisia sotavankeja oli Neuvostoliitossa arviolta 3 400. Näistä palasi sodan jälkeen Suomeen noin 2 000. Noin 1 400 suomalaista vankia menehtyi sotavankileireillä tai muutoin. Tietoja oli vuoteen 1997 mennessä saatu noin 550 sotavan-keudessa menehtyneen suomalaisen kohtalosta.

Ensimmäisenä paljastettiin elokuussa 1992 Tšerepovetsin kau-pungissa pohjoisella Venäjällä noin 600 kilometriä Pietarista itään ja noin 500 kilometriä Moskovasta pohjoiseen. Tšerepovets oli toisen maailmansodan vuosina vielä vaatimaton kylä, mutta puoli vuosisataa myöhemmin 1990-luvulla se oli jo puolen miljoonan asukkaan teollisuuskaupunki, jonka laaja metalliteollisuus käytti hyväkseen Raahen terästehtaan pellettejä. Tšerepovetsissa oli sodan aikana suuri sotavankileiri, jossa oli paljon suomalaisia sotavankeja; monet heistä menehtyivät leirillä. Muistomerkin vaatimattomassa paljastustilaisuudessa oli mukana muutamia vanhoja venäläisiä naisia, jotka toivat muistokivelle punaisen ruusun ja kertoivat muistavansa vankileirin ajat. Alueen ja kaupungin hallinto antoi auliisti apuaan muistomerkin pystyttä-misessä ja osallistui myös paljastusjuhlallisuuksiin. Mieleeni jäi, että kaupunginjohtaja kertoi vastaanottaessaan meidät viras-tossaan kaupungin asukasluetteloiden nimien osoittavan, miten paljon suomensukuista väestöä Pohjois-Venäjän ja näiden seutujen asujaimiston takana on.

Seuraavaksi paljastettiin muistomerkki lokakuussa 1992 Inkerinmaan Hatsinassa olleelle sotavankileirille. Muistokivi sijaitsee lähellä Hatsinan rautatieasemaa pienessä rauhallisessa puistikossa. Lokakuun lopulla 1994 paljastettiin suomalaisten sotavankien muistomerkki nykyisen Kazakstanin tasavallan alueella Karagandassa Keski-Aasian arolla. Karagandan kaupunki sijaitsee noin 1200 kilometriä Alma Atasta luoteeseen lähellä Venäjän ja Kazakstanin rajaa suuren hiili-kaivosalueen keskellä. Noin 40 kilometrin päässä Karagandasta sotavankileirillä numero 99 on virallisten dokumenttien mukaan haudattuna 161 suomalaista sotilasta ja 6 internoitua. Tältä leiriltä Suomeen palasi vain 38 sotavankia. Kaksi heistä oli mukanamme Karagandassa, Arvi Nyman Ruotsinpyh-täältä ja suomenvenäläinen Alexander Borodavkin. Paljastusjuhlan aikana paistoi aron yllä kirkas aurinko, maa oli muutaman lumisentin peitossa, jota aurinko sulatti. Nyman ja Borodavkin olivat kunniavartiossa toveriensa muistokiven äärellä. Kazakstanilainen sotilassoittokunta soitti surumusiikkia ja ryhmä kasakkisotilaita ampui automaattiaseillaan komeat laukaukset suomalaisten sotavankien kunniaksi Keski-Aasian autiolla arolla. Avarassa maastossa ne kuulostivat peräti teräviltä.

Seuraava muistomerkki vihittiin jälleen Venäjän federaation alueella syyskuun 2. päivänä 1995 Nižni Novgorodin läänissä Orankin kylässä vajaat 100 kilometriä Nižni Novgorodin kaupungista eli neuvostoaikaisesta Gorkista etelään. Täällä oli hunajaa keräävän mordvalaisväestön keskelle jo 1600-luvulla perustettu Orankin luostari, josta viimeiset munkit poistuivat vuonna 1929. Luosta-rissa oli sodan aikana upseerivankileiri, johon oli sijoitettuna upseereita vänrikeistä majureihin, etupäässä saksalaisia, mutta muitakin kansallisuuksia, joukossa myös suomalaisia. Suomalaisista oli leirillä kuollut 24, toisten tietojen mukaan 30.

Luostarista kauempana hiekkaisten peltojen takana oli pieni koivujen ympäröimä ja ojalla erotettu metsikkö, jonka keskellä kasvoi kaunis pihlaja. Suomessa sanoisimme tällaista paikkaa ahoksi. Sinne oli jo aikaisemmin pystytetty italialaisten sotavankien muistokivi. Siitä noin kymmenen metrin päähän paljastettiin suoma-lainen muistokivi, graniittipaasi, jonka toiseen hiottuun laitaan oli suomeksi kirjoitettu teksti: ”Vuosina 1941–44 kuolleiden suo-malaisten sotavankien muistoksi” ja sama myös venäjäksi. Mukanamme Orankissa oli suomalainen sotavanki, ylimetsänhoita-ja V. Olavi Martikainen. Hän söi keittonsa Nižni Novgorodin Rossija-hotellin muistopäivällisellä sillä samalla koskaan pesemättömällä, mutta aina puhtaaksi nuollulla puulusikalla, jolla hän oli nauttinut niukat ateriansa kaksi vuotta kestäneellä Orankiin saak-ka ulottuneella vankeusmatkallaan.

Asbestin kaivoksessa oli sotavankileiri numero 84, jota saksa-laiset nimittävät kirjallisuudessa ”kuoleman leiriksi”. Suomalaisia oli käytettävissä olevien tietojen mukaan leirillä kuollut 53, eikä tiedossa ole, että kukaan suomalaisista olisi päässyt palaamaan. Tiettävästi olosuhteet leirillä olivat todella kaameat, nälkä, kylmyys, pakkanen, Siperian viimat ja asbestipöly. Useimmat suomalaisista näyttävät kuolleen syystalvella 1942, joku vuoden 1943 alussa.

Leirin hautausmaa oli säilynyt eräänlaisena metsäisenä saarek-keena suuren kaivosalueen keskellä syystä, että juuri sillä alueella asbestipitoisuus oli heikkoa. Maisema muistutti luonteeltaan suomalaista kangasmaisemaa. Tämän metsäsaarekkeen – pienehköjä mäntyjä ja koivuja – keskitse kulki puuton aukko, jonka suuhun patsas oli pystytetty. Patsas oli ehkä 160 senttiä korkea kivi, jonka yksi puoli oli hiottu. Siihen oli kaiverrettu teksti ”Sodassa 1939–1945 menehty-neiden suomalaisten sotavankien muistoksi” ja sama venäjäksi. Patsaan yläreunassa oli Suomen leijonavaakuna. Mielestäni kivi oli varsin kaunis. Sotavankien yhdistyksen seppelettä laskettaessa Teuvo Alava luki kaikkien paikalle haudattujen 53 suomalaisen sotavangin nimet, syntymä-, vangitsemis- ja kuolinajan. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys on sittemmin järjestä-nyt tarkastusmatkoja muistomerkeille. Toivottavaa tietysti olisi, että suomalaiset matkailijat, jotka sattuvat noilla kaukaisille paikkakunnille, kävisivät tervehdyksellä muistomerkkien äärellä.

Suomen ja Venäjän välinen sotavainajasopimus perustuu vasta-vuoroisuuteen. Myös venäläisellä osapuolella on sen perusteella mahdollisuus suorittaa sotavainajien kaivauksia Suomessa ja pystyttää näille muistomerkkejä. Lähinnä kaivaukset olisivat tulleet kysymykseen Suomussalmen ja Kuhmon maastossa, mutta tällaisia kaivauksia ei ole tehty. Sen sijaan venäläiset pystyttivät suurlähettiläs Juri Derjabi-nin tarmokkaan toiminnan ansiosta muistomerkin Raatteen tien suu-ressa tuhoamistaistelussa talvisodassa kaatuneiden neuvostoliitto-laisten sotilaiden muistoksi. Muistomerkki paljastettiin syyskuussa 1994 Raatteen tiellä lä-hellä Venäjän rajaa. Sen aiheena on ristiin kietoutunut epätoivoinen nainen. Patsaassa on suomeksi ja venäjäksi teksti: ”Isänmaan pojille – sureva Venäjä.” Juhlalliseen paljastustilaisuuteen oli saapunut Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Aleksei II. Hän siu-nasi Raatteen tien maastoon jääneet, arviolta 27 000 vainajaa. He olivat etupäässä ukrainalaisia, jotka kaatuivat 1900-luvun sota-historian eräässä kuuluisimmista tuhoamistaisteluista. Patriarkka siunasi saman tien maastossa olevat suomalaisetkin vainajat ja lausui puheessaan myös muutaman ankarasti arvostelevan sanan Tal-visodan aloittamisesta.

Yhteistyö Venäjän viranomaisten kanssa on sotavainaja-asioissa sujunut hyvin. Myös paikallisväestö on kaivauksissa antanut au-liisti apuaan. Viipurin tuomiokirkon äärellä oleva muistomerkki oli ensimmäisessä vaiheessa turmeltu, mutta se pystytettiin nopeasti uudelleen. Nyt sitä varmaan suojelevat myös ne arkeologiset kaivaukset, jotka alueella on aloitettu Agricola-seuran aloitteesta.

Muistan joka kerta Lappeenrannan sankarihautajaisissa pieniä arkkuja hautaan laskettaessa ajatelleeni, miten epäoikeudenmukai-sesti maailma kohteli tuota hautaan laskettua suomalaista sukupol-vea, itsenäisyysajan ensimmäisten vuosikymmenten nuorisoa, jonka monet lahjakkaat edustajat menehtyivät Karjalan maastossa. Olemme paljon velkaa tuolle sukupolvelle. Sotavainajien muiston vaaliminen on ollut vähäinen osa tuota velanmaksua.

Tämä artikkeli on julkaistu tiistaina 16. huhtikuuta 2013 kello 11.37 ja sen aiheena on Ajankohtaista. Artikkelin on kirjoittanut Keijo Perälä. Voit seurata tämän artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Voit kirjoittaa vastauksen, tai lähettää seurantailmoituksen omalta sivustoltasi.