Mikael Agricola -seura

Suomen kirjakielen huollossa tapahtui uudistus vuoden 12 alussa, kun Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta tehtiin Kotimaisten kielten keskus. Hallituksen motiivi lienee ollut kustannusten vähentäminen; rahan puute kun on taas huutava. Muutoksen perusteluja lukemalla voi kyllä tulla siihenkin tulokseen, että muutos oli aiheellinen, vaikkei mitään rahanpuutetta olisikaan. Omastakin kokemuksesta muistan, että rahan puute on tuottanut hyvääkin, koska se pakottaa ajattelemaan asioita uudella tavalla. Voimavarojen runsaus myös rappeuttaa toimintaa, kun kaikki eteen tulevat pulmat voidaan ratkaista käyttämällä enemmän rahaa. Siitäkin on kokemusta nopean talouskasvun vuosikymmeniltä.

Alkuperäisen KOTUKSEN (vai KOTUSin?) ensimmäisenä tehtävänä oli lain mukaan (48/1976) kansalliskieltemme ja myös suomen sukukielten tutkimus. Sehän oli kirjoitettu jo laitoksen nimeen. Vasta sen jälkeen tuli kielenhuoltoa ja muita tehtäviä. Perus-teluna oli varmaankin sama logiikka, johon yliopistot aina vetoavat: Opetus perustuu tutkimukseen. Koska KOTUKSEN virkamiehet varmaankin olivat pääasiassa kielentutkijoita, tehtävänmäärittelyn on täytynyt olla heille mieluinen, ja he ovat innoissaan siihen tarttuneet. Mikä voisikaan olla tieteenharjoittajalle parempaa kuin saada oman alan tutkimuslaitos.

Tutkimuslähtöinen kielenhuolto ei ole koko aikana ollut mielestäni aivan tarkoituksenmukainen. Ymmärrän toki, että E.A. Saarimaan jäljiltä tyyliä oli muutettava, vaikka en hänen Kielenoppaastaan katso kovin huonoa kielenoppia saaneeni. Myönnän kyllä monipuolistaneeni kielen ymmärrystäni jo silloin Lauri Kettusen kilpailevan oppaan avulla. Se oli poleemisessa reippaudessaan virkistävä kritiikki tosikolle Saarimaalle.

Sitten uudenaikaiset tutkija-kielenhuoltajat alkoivat opettaa, että kieli nyt muuttuu ja kehittyy omia aikojaan, eikä missään viranomaisohjauksessa. Kaikki on siis periaatteessa oikein, jos joku niin sanoo tai kirjoittaa. KOTUS on viime aikoina miellyttävästi ryhdistäytynyt, ikään kuin olisivat taas muistaneet sen vanhan ajatuksen, että kirja-kielen täysin omaehtoinen kehitys johtaa myös ilmiöihin, joita hyvin voi kutsua kielen rappioksi. (Luullakseni Ranskassa tämä on aina muistettu, ehkä liiankin hyvin. Mutta eihän kukaan nykyään ranskaa osaa.)

Viimeisin ryhtiliike oli selkeä kannanotto erisnimien taivutukseen, joka on riistäytynyt aivan mahdottomuuksiin. Kurinpalautuksen yritys saattoi siten tulla liian myöhään. On hämmästyttävää, kuinka sivistyneetkin ihmiset uskovat kielitoimiston suosittelevan, ettei erisnimiä taivuteta kieliopin sääntöjen mukaan. Minulla puolestani on oma uskomukseni siitä, kuinka tämä käsitys on syntynyt. Ennen radiosta tuli eräänlaisia kielenhuolto-ohjelmia, joihin kuuntelijat saivat soitella ja kysellä kielenkäytöstä. Kun on kysytty erisnimien taivutuksesta, vastaajat ovat enimmäkseen kertoilleet niistä käyttöön vakiintuneista poikkeavista taivutuksista, ja tähdentäneet, että ne ovat ihan oikein. Joku on saattanut sivulauseessa mainita, että muuten kyllä taivutetaan normaalisääntöjen mukaan. Yleisvaikutelmaksi kuitenkin jäi helposti, että kaikki sääntöjen vastaisetkin taivutukset ovat oikein. Poikkeuksesta tulikin sääntö.

Useimmitenhan meidän maallikoiden kysymykset koskevat yksittäisiä sanoja, eikä niihin yleensä sisälly mitään kielipoliittisesti merkittävää. Niillä on siten lähinnä, sinänsä tarpeellisen, ajanvietteen arvo. Joskus kyllä sanojenkin kanssa kannattaisi olla tarkka. Tällaisia ovat esimerkiksi sää ja keli, jotka on onnistuneesti sotkettu. Säätiedotusta kuunnellessa on varsin tärkeää tietää, puhutaanko säästä vai kelistä. Siksi meteorologien on ollut pakko ruveta puhumaan ajokelistä, vaikka ei kuulijoita mikään muu keli kiinnosta. Tätäkin sotkua kielenhuoltajat edistivät ainakin minun kuulemassani radio-ohjelmassa. Vastaamassa oli joku murteiden tutkija, joka tiesi jostain savolaispitäjästä merkityn muistiin keli-sanan käyttö sään merkityksessä. Haa! On siis aivan oikein sotkea nämä käsitteet. Tämä on havaintoesimerkki siitä, että kielitieteen käsityö ja kielenhuolto on pidettävä erillään.

Uudelle kielikeskukselle on syytä toivottaa menestystä vaikeassa tehtävässä. (Kun vielä keksisivät itselleen kätevän käyttönimen. Kotus on jo harhaanjohtava, ja Kokiksessa taitaa olla turhaa konnotaatiota. Vaikka voisi se olla hauskakin, ja toimia hyvänä mainoksena. Julkistus pitäisi hyödyntää! Ei kai eräs juomayhtiö puuttuisi asiaan? Toisaalta, siitä vasta julkisuutta saataisiin. Entä sponsorisopimus?) Tehtävä on todella vaikea. Siinä vaaditaan syvällistä asiantuntemusta ja ennen kaikkea arvostelukykyä. Nykyään julkinen kielenkäyttö on niin mielettömän runsasta, että kaikenlaiset muoti-ilmaisut leviävät kulovalkeaa nopeammin. Kiireiset kielenkäyttäjät eivät juuri sanojen merkityksiä tai muotoja mieti, kunhan suoltavat tekstiä, jonka pitäisi jo olla valmis. Useimpien ilmiöiden perässä ei onneksi tarvitsekaan koettaa juosta, mutta sellaisten trendiltä näyttävien erottaminen, joihin kannattaisi yrittää puuttua, voi olla vaikea tehtävä.

Tämä artikkeli on julkaistu torstaina 19. tammikuuta 2012 kello 19.29 ja sen aiheena on Ajankohtaista. Artikkelin on kirjoittanut Keijo Perälä. Voit seurata tämän artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Voit kirjoittaa vastauksen, tai lähettää seurantailmoituksen omalta sivustoltasi.