Mikael Agricola -seura

Vanhat valtapuolueet ovat koettaneet vaitiolollaan estää ruotsin kielen asemaa muodostumasta kevään 2011 eduskuntavaalien aiheeksi. Ruotsin kielen vihaajat taas tekevät kaikkensa saadakseen sen mukaan.

Keskustelu ruotsin asemasta tuo aina pinnalle myös uskomattomia syrjintäasenteita. Jos samanlaista kieltä käytettäisiin jostain muusta vähemmistökansallisuudesta, yleinen syyttäjä nostaisi syytteen kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Mutta hurreista saa sanoa mitä tahansa, rankaisematta.

Voi vain ihmetellä, kuinka aitosuomalaista koulujemme historianopetus oikein on ollut, kun ruotsin kielen merkitystä eurooppalaisen sivistyksen tuojana eivät läheskään kaikki tunnu ymmärtävän. Monet näyttävät kuvittelevan, että meillä olisi ollut jokin vaihtoehtoinen oma sivilisaatio, jonka kehitystä ruotsalaiset tulivat tänne estämään. Tällaisen käsityksen syntymiseen kuvitelmalla jostain suomalais-ugrilaisesta kulttuuripiiristä lienee ollut jokin osa.

Olisihan meillä tietysti ollut vaihtoehto, mutta se oli venäläinen. Onneksi jouduimme Venäjän valtapiiriin vasta niin myöhään, että ruotsalainen yhteiskuntajärjestys oli jo vakiintunut, ja Suomen suuriruhtinaskunnasta tuli Ruotsin lakia noudattava ruotsalainen valtio Venäjän keisarikunnassa. Kun venäläinen yhteiskunta sekasorron vuotena 1917 uhkasi saada meilläkin yliotteen, tuloksena oli kaikkien aikojen katastrofi. 1920-luku osoitti kuitenkin, että ruotsalaisen yhteiskuntamme perusrakenteet olivat niin lujat, että selvisimme kuilun pohjalta ainutlaatuisen hyvin.

Kaikesta tästä huolimatta ruotsin kielestä on tullut käytännön ongelma. Ruotsi vie peruskoulun opetusohjelmassa tilaa joltakin muulta aineelta. Ruotsinkielisten väite, että se ei ole muilta kieliltä pois, on kestämätön. Jos oppilas on kielellisesti enintään keskinkertainen, kuten useimmat meistä ovat, pakollinen ruotsi estää jonkin muun kielen opiskelun. Itä-Suomessa on erityisen akuutti kysymys venäjän kielen opiskelusta, joka olisi kovin tarpeellista. Kun venäjään suhtaudutaan vielä kielteisemmin kuin ruotsiin, sen opiskelua pitäisi jollain keinoin suosia.

Ruotsin kielen asema on yhteiskunnassamme rajusti huonontunut toisen maailmansodan jälkeen. Vielä 1940-luvulla saatettiin elokuva filmata kahteen kertaan: suomeksi ja ruotsiksi. Nykyään ei elokuvia haluttaisi edes tekstittää ruotsiksi, puhumattakaan että näyttelijät pystyisivät esittämään saman ruotsiksi. Kyllä ruotsia on hyvä syy nimittää toiseksi kansalliskieleksi, mutta kuvitelma kaksikielisestä yhteiskunnasta on epärealistinen. Epätoivoiset yritykset turvata asiakaspalvelu kaikissa viranomaisissa ja julkisissa laitoksissa ruotsiksi ovat epäonnistumaan tuomittuja. Asiakaspalveluruotsin kurssit ovat turhia, sillä etelä-Suomen ruotsinkieliset osaavat suomea hyvin tai täydellisesti, eivätkä sen vuoksi halua tulla palvelluiksi alkeellisella ruotsin kielellä.

Ruotsin kielen pakollisuudesta on korkea aika jossain määrin luopua. Se alkaa olla jo ruotsinkielisen kulttuurin omakin etu. Asenteet ovat niin laajalti kielteisiä. Nyt on koetettava tosissaan miettiä, miten ruotsin kieli saataisiin säilymään Suomessa. Sitähän ruotsinkieliset itse ahkerasti tekevät, mutta siihen mietintään on saatava mukaan enemmän suomenkielisiä.

Saattaa olla perää niissä väitteissä, että keskittyminen vaatimaan ruotsinkielistä palvelua on virhe, vaikka se joissakin tapauksissa, kuten sairaanhoidossa, onkin tärkeää. Kielen säilymisen kannalta on ensisijaista ruotsinkielisten instituutioiden säilyminen. Kieli on sosiaalinen ilmiö. Sivistyskieli voi säilyä vain, jos on yhteisöjä, jotka työskentelevät ja elävät sillä kielellä. Kaksikieliset instituutiot johtavat yksikielisyyteen, jos vähemmistökieli on ruotsi. Sen vuoksi valtion ja kuntienkin hallinnossa menossa olevat uudelleen järjestelyt voivat olla tuhoisia, kun enemmistöltään ruotsinkieliset virastot hävitetään yksi toisensa jälkeen. Ruotsinkieliset saavat olla tyytyväisiä, että aikoinaan perustivat oman yliopiston. Ainoa virhe taisi olla sijoituspaikka, Turku, pieni kaksikielinen saareke suomenkielisellä alueella.

Vanhan svekofiilin on vaikea kuvitella, minkälainen on sivistynyt suomalainen, joka ei yhtään osaa ruotsia? Mikä käsitys hänellä on kulttuurisista juuristaan, jos kaikki ruotsinkieliset kirjoitukset ovat hänelle hepreaa? Pitäisikö ruotsin kielen alkeet sittenkin opettaa kaikille, kiinnittäen huomiota kielen yhtäläisyyksiin englannin ja saksan kanssa? Tai ainakin lukiossa?  Sekään ei taida onnistua, kun lukio ei enää ole yleissivistävä, vaan kokoelma erikoistuviin opintoihin valmistavia kursseja. Nyky-yhteiskunnassa kielet, tai siis kieli (englanti), lienee pelkästään tekninen apuväline, jonka avulla selvitään työtehtävistä ja voidaan seurustella Facebookissa. Sillä tavoin etelä-Suomesta hävisi ruotsinkielinen työväestö. He eivät nähneet mitään syytä säilyttää kieltä, jolla ei käytännön elämässä ollut mitään virkaa.

Avainsanat: Ruotsin kieli

Tämä artikkeli on julkaistu keskiviikkona 16. maaliskuuta 2011 kello 15.01 ja sen aiheena on Puheenvuorot. Artikkelin on kirjoittanut Keijo Perälä. Voit seurata tämän artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Voit kirjoittaa vastauksen, tai lähettää seurantailmoituksen omalta sivustoltasi.