Kun ajatellaan 2000-luvulla virinnyttä Agricola-tutkimuksen renessanssia, oli erityisesti juhlavuosi 2007 tutkimuksen laadun ja määrän suhteen poikkeuksellinen. Merkillisesti vuosi 2012 jatkoi samaan suuntaan tuoden julkisuuteen uusia tasokkaita tutkimuksia, joskin määrällisesti vähemmän.

Professori Simo Heininen julkaisi alkuvuodesta Editan kustantamana teoksen Agricolan perintö. Paulus Juustenin elämä (Porvoo 2012, 218 s.). Kyse on ensimmäisestä piispa Paulus Juustenin elämäkertakirjasta. Piti siis tulla 2000-luvulle ennen kuin saamme lukea uusimpaan lähdeaineistoon tukeutuvan selvityksen tästä monista eri syistä kiistellystä persoonasta. Esitellessään Juustenin kirjallista tuotantoa Heininen nostaa esiin Piispainkronikan tämän tärkeimpänä saavutuksena. Tekstiä lukiessa herää ajatus: jo oli aikakin selvittää Piispainkronikan synty, sisältö ja H. G. Porthanin analysoima ja julkistama ”uusi tuleminen”. Kysehän on suomalaisen historiankirjoituksen ”lähtöruudusta”, jossa myös Mikael Agricola saa oman arvionsa. Heinisen selvittely edustaa suomalaisen historiankirjoituksen parasta tasoa.

Mathias Johannis Westhin koodeksista valmistunut kriittinen editio, jonka on toimittanut professori Kaisa Häkkinen, on julkaistu nimellä Codex Westh. Westhin koodeksin tekstit (Turun yliopisto, Wanhan suomen arkisto 5, Uniprint 2012, 206 s.). Tämä laaja kahdelle palstalle sanoitettu poikkitieteellinen editio on työllistänyt monilukuisen tutkijajoukon. Tutkimuksellisesti hedelmälliseksi Agricolan aikalaisen Mathias Westhin suomeksi Ruotsissa käsikirjoittaman kirkkokäsikirjan ja messun sanoituksen tekee se seikka, että siinä tarjoutuu kiinnostava vertailumahdollisuus Westhin ja Agricolan käyttämän suomen kielen kesken. Aivan ilmeisesti tämä vertaileva selvitystyö on muun tutkimuksen ohessa syventänyt kielitieteellistä ydintehtävää, kielen rakenteiden ja muotojen sekä merkitysten ymmärrettävyyden lisäämistä – tässä yhteydessä myös Agricolan sanoitusten osalta.

Häkkinen toteaa ja tiivistää (s. 34): ”Kaiken kaikkiaan Westhin koodeksin kieli on monissa suhteissa samanlaista kuin Mikael Agricolan kieli.” Konkreettisin ero sanoituksilla on siinä, että ”Agricolan teksti on painettua, mutta Westhin koodeksin kieliasu on kauttaaltaan käsin kirjoitettu”.

Reformaatioajan liturgisiin käytäntöihin teologian näkökulmasta perehtynyt professori Jyrki Knuutila ja kirkkomusiikin tutkijat Erkki Tuppurainen ja Jorma Hannikainen ovat monien kielitieteen, historiantutkimuksen ja musiikkitieteen edustajien kanssa olleet luomassa tätä koodeksikokonaisuutta. Tuppurainen ja Hannikainen ovat jo aiemmin julkaisseet Westhin koodeksin nuotiston ja sanoitukset omassa sarjassaan.

Paljon on vielä avoimia kysymyksiä erityisesti Westhin persoonan ja toimintapaikkojen (Rauma, Tukholma) tiimoilta, mutta eräänlainen perustutkimus uusien avausten pohjaksi tässä kriittisessä editiossa on luotu.

Teologit ovat vuosikymmenten aikana pyrkineet saamaan otetta Mikael Agricolasta syvemmässä mielessä teologina ja ”hengellisenä isänä”. Jos hän olisi ehtinyt kirjoittaa edes saarnojensa postillan, meillä olisi lähteitä sanoittaa jotakin syvempää kuin leimata hänet oman kirjastonsakin perusteella kielenkääntäjäksi tai pappien opettajaksi tai humanistipapiksi, joka oli kiinnostunut myös kansan uskomuksista ja astronomiasta.

Selvitellessään Agricolan Rukouskirjan lähteitä teologian tohtori Juhani Holma on väitöskirjassaan Sangen ialo Rucous (2008) todennut, että Agricolan ohjeistus papistolle oli enemmänkin yleisluonteista kuin uskonopilliseen orientoitumiseen kutsuvaa. Toki Agricolan opetus esimerkiksi rukouksesta ja sen tarpeesta eri elämäntilanteissa on aitoa pastoraaliteologiaa, jonka esittäjänä hän ei ollut vain kielenkääntäjä vaan mielenkääntäjä, joka saattoi olla pitäytymättä käännettävään tekstiin ja tehdä omaperäisiä lisäyksiään suomalaisten reformaattorina.

Edellä olevaa taustana ajatellen on enemmän kuin mielenkiintoista lukea työteliään professorin Kaisa Häkkisen toimittamassa Mikael Agricolan runokirjassa (Turun yliopisto. Wanhan suomen arkisto 6. Turku 2012, 93 s.) uudelleen löydettyä lähdepohjaa ja uusia tulkintoja. Agricolan käännöskirjojen esipuheista, virsirunoista ja muista sanoituksista koostuvan aineiston pohjalta on syntynyt johtopäätös: Mikael Agricola ei ollutkaan itse asiassa vain pelkkä suomentaja vaan ensimmäinen turkulainen runoilija, joka antoi kirjalliselle sanoitukselleen muodon ja sisällön.

Keskiaikaiset, niukat kirjalliset primaarilähteet ovat aikanaan kiinnittäneet Viljo Tarkiaisen huomiota, ja hän pitikin runoutta Agricolan tuotannossa omana kirjallisuuden lajinaan. Häkkisellä on kielitieteilijänä ollut käytettävissään työryhmiensä kanssa muun uudemman lähdeaineiston kanssa Agricola-tutkimuksen vastavalmistunut ”salainen ase”: morfosyntaktinen tietokanta. Siinä kaikki Agricola-teksteistä löytyvät sanat (n. 8 500) on analysoitu ja toisinnot eri tekstiyhteyksissä luetteloitu. Tietokanta on avannut uuden tutkimuksellisen kasvualustan. Siitä on uskottavana johtopäätöksenä: ”Verbien nominaalimuotojen käyttö on Agricolan runoissa niin idiomaattista, että kirjoittajan kielitaitoa on pidettävä syntyperäisen suomalaisen veroisena” (s. 47).

Siis: alkaa kuulua Agricolan ”oma ääni”. Hänen runoissaan ja runomuotoisissa sanoituksissaan elää ja ajattelee yllättäen aito Agricola enemmän kuin on tiedetty. Lukekaa ihmiset turkulaisen runoilijan Mikael Agricolan runokirja. Kyse on äidinkielemme juurihoidosta. Myös koko suomenkielisen kirjakulttuurin olemassaolosta ja kasvusta. ”Ota tai kirja ja visust lue.” Riemullista!

TT Ossi Haaramäki

Kirjoitus on julkaistu alun perin Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 2013.

Suomen Kielen Seura ja Mikael Agricola -seura järjestävät Agricolan päivänä 9. huhtikuuta 2014 klo 16 yhteisen seminaarin teemalla ”Agricola ja aikalaisia”. Seminaari pidetään Turun yliopiston Fennicumissa, luentosalissa XXV. (Henrikinkatu 3)

Tervetuloa!

Seminaariohjelma

Prof. Kaisa Häkkinen: Suomen kirjakieltä ennen Agricolaa.  Esimerkkinä Kangasalan messukirja

HuK Mirelle Aalto: Uppsalan evankeliumikirjan katkelma

HuK Suvi Rajamäki: Uppsalan käsikirjan messu

HuK Elina Lindström: Tammelan suomalainen graduale

Prof. Jyrki Knuutila: Liturgisten käytäntöjen muuttuminen reformaatioajan alussa

Väliaika ja kahvi (opiskelijajärjestö Kanta ry:n myyjäiset)

FM Tanja Toropainen: Ylensyömisestä ylenantamiseen.  Ylen-alkuiset sanat Agricolan teoksissa

FT Heidi Salmi: Ohessa, sivussa ja vieressä. – vieressä olemista ilmaisevat postpositiot Agricolan teoksissa

FT Kirsi-Maria Nummila: Arkista ajantietoa vai ennustamista ja okkultismia.  Koodinvaihto Agricolan Rukouskirjan kalenteriosassa

Millaista luovutetussa Karjalassa oli Suomen itsenäisyyden kultavuosina, sodan keskellä ja ensimmäisinä vuosina Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen? Ilta-Sanomien kokoama ainutlaatuinen valokuvanäyttely kertoo Karjalan historiasta sadan kuvan kautta.

Paimion Karjalaseuran ja Johannes-Seuran toteuttama näyttely on esillä 4.-15.11.2013 Paimion kaupungintalon näyttelyparvella (Vistantie 18).

Näyttely avoinna  ma, ti ja to klo 8-19, ke klo 10–19, pe klo 8-16 ja la 9.11. klo 10–14.

Näyttelystä kertova esite löytyy täältä.

Mikael Agricola -seuran syyskokous pidetään perjantaina 29.11.2013 klo 17-19 Turun yliopiston Porthan-salissa (Maaherran makasiini, Henrikinkatu 10).

Seuran jäsenet, tervetuloa!

Yury Shikalov & Tapio Hämynen:
Viipurin kadotetut vuodet 1940-1990.
242 s. Tammi 2013.

Saamamme käsityksen mukaan entisen Suomen Karjalan uudet asukkaat eivät tiedä juuri mitään asuinseutunsa historiasta, koska heille ei ole siitä kerrottu. Omat tietomme saman alueen neuvostovallan ajan historiasta ovat olleet yhtä hatarat, vaikka suuri osa suomalaisista on ainakin matkustanut alueen kautta. Ei ole ollut kirjallisuutta, josta tietoa olisi voinut hankkia.

Tilanteeseen on saatu merkittävä parannus, kun vastikään on ilmestynyt yleisesitys aiheesta. Sen pääasiallinen kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston venäläinen tutkija, tohtori Juri Šikalov, joka nykyiseen tapaan kirjoittaa nimensä latinalaisin kirjaimin englantilaisittain. Sekä suomen että venäjän kielen taitavana hänellä on ollut hyvät edellytykset aiheen tutkimiseen, kun venäläistä arkistoaineistoakin on jo ollut käytettävissä.

Monet suomalaisia Viipurin-kävijöitä ihmetyttäneet asiat saavat selityksen, joka tekee ilmiöt ymmärrettäviksi. Nykyään sanottaisiin, että oli haastava tehtävä asuttaa valloitettu alue eri puolilta laajaa Venäjänmaata haalitulla, jopa monikielisellä, osittain lukutaidottomallakin väestöllä, vieläpä kahteen kertaan. Asukkaat olivat vieraita toisilleen ja täydellisen juurettomia vieraassa maassa, josta eivät mitään tienneet. Vaikeuksia oli monenlaisia ja suuria. Tulokkaat totesivat tulleensa asutuille seuduille, joista asukkaat olivat hävinneet. Kaiken lisäksi se, mitä heille kerrottiin, ei joka suhteessa vastannut sitä, mitä he itse näkivät. Suomen Karjala oli ainoa valloitettu ja Neuvostoliiton suoraan hallintoon jäänyt alue, josta alkuväestö oli kokonaan poistunut, Itä-Preussia kaiketi lukuun ottamatta.

Vaikeuksia ei tietenkään vähentänyt, että kaikki piti tehdä Neuvostoliittoa pahasti runnelleen sodan jälkeisissä ankeissa oloissa. Sotahan jatkui Euroopassa vielä yli puoli vuotta toisen neuvostomiehityksen alkamisen jälkeen. Neuvostovaltiolla oli toki rutiinia tämäntapaisten jättiläisoperaatioiden organisointiin. Kun ottaa huomioon, kuinka suurpiirteisen brutaalisti neuvostomaata jo rauhan oloissa oli uudelleenorganisoitu, osaa itsekin kuvitella, ettei elämä neuvosto-Viipurissa pitkään aikaan voinut olla kovin ruusuista.

Tohtori Shikalov haluaa kumota sen käsityksen, että Viipuri(kin) olisi ollut lähes heitteille jätettyä takamaata. Kyllä Viipuriin investoitiin ja kiinnitettiin muutenkin huomiota. Siitä haluttiin tehdä teollisuus-, koulutus- ja kulttuurikaupunki. Tavoite myös jossain määrin toteutui aikaa myöten. Ettei se ohikulkijasta eikä asukkaistakaan aina siltä tuntunut, selittynee hallinnollisen komentotalouden yleisellä kaoottisuudella, tehottomuudella ja laatutason alhaisuudella, jotka koskivat koko Neuvostoliittoa. Viipuri oli 80-luvulla tärkeä ulkomaan satama ja siellä valmistettiin mm. tietokoneita.

Viipurin tärkeys on oikeastaan itsestään selvä. Sehän oli keskeinen osa Leningradin puolustusvyöhykettä. Siksihän se oli valloitettukin. Suomen raja oli Neuvostoliiton ainoa kapitalistisen maan vastainen maaraja Euroopassa. Jos historiaa luetaan vain Pietari Suuresta alkaen, ja vain valtiollisena historiana, Viipuri on vanha venäläinen kaupunki, jota ei voitu jättää naapurivaltion käsiin. (Pietari Suuri perusti uuden pääkaupunkinsa Ruotsin valtakunnan alueelle ja valtasi sille sitten suojavyöhykkeen. Suomalaisten mielestä hän rakensi sen suomalaisten asumalle alueelle. Venäjältä katsoen Ruotsi oli valloittanut nämä alueet, jotka oikeastaan kuuluvat venäläiseen valtapiiriin.)

Viipuri näin ollen vapautettiin jo talvisodassa. Vaikka se ei vielä ollutkaan ollut fascistien miehittämä, niin jonkinlaisten valkobandiittien kuitenkin. Uusien asukkaiden ei siten tarvinnut tuntea itseään valloittajiksi vaan vapauttajiksi. Viipurissa on ainakin vielä viime vuosikymmenellä juhlittu 20. kesäkuuta kaupungin fascistimiehityksestä vapautumisen vuosipäivää.

Shikalovin teos on Viipurista kiinnostuneille antoisaa luettavaa. Se sisältää paljon konkreettista tietoa, vaikka kokonaiskuvaan toki jää ristiriitoja. Mutta niitähän kaikissa yhteiskunnissa tuppaa olemaan. Esimerkiksi kuva vanhan rakennuskannan säilyttämisestä on edelleen ristiriitainen. Se on yhä suurelta osin tuhoutumisvaarassa, vaikka sillä on myös puolustajia. Niin on ollut koko ajan. Suomalaiset turistit ovat voineet panna merkille, että Viipurissa on säilynyt vanhoja rakennuksia enemmän kuin monessa muussa suomalaisessa kaupungissa, joita taloudellinen vaurastuminen on koetellut.

Toisaalta Shikalov kertoo, kuinka huolimattomasti, suorastaan tuholaismaisesti vanhoja taloja on kohdeltu. Muutamat sodan jälkeiset vuodet olivat yhtä tuhoisia kuin sotavuodet. Uudisrakentaminen tapahtui kuitenkin pääosin keskustan ulkopuolella. Kaupungilla oli sivistyneitä arkkitehteja, jotka saivat keskustan tuhoamisen estetyksi. On myös laadittu suojeltujen rakennusten luetteloita. Esimerkiksi Monrepos on tällaiselle listalle päässyt, mutta sitä oli kohdannut aikamoinen vandalismi jo v. 1940. Nythän sitä tiettävästi taas ruvetaan kunnostamaan.

Jatkosodan jälkeinen asuttaminen tapahtui erilaisessa tilanteessa kuin v. 1940. Sodan jälkeen kaikkialla oli työvoimasta suuri puute ja siitä pidettiin joka paikkakunnalla kiinni. Asukkaiden saaminen kaupunkiin olikin paljon hitaampaa kuin talvisodan jälkeen. Tällä oli vaikutusta myös väestön laatuun. Mukana oli kaikenlaisia seikkailijoita. Mustan pörssin kaupalla luotiin pohja koko neuvostoaikaiselle varjotaloudelle.

Shikalov mainitsee myös Agricolan patsaan lainatessaan erästä O.W.Kuusisen helmikuussa 1941 saamaa kirjettä. Siinä mainitaan esimerkkinä arvokkaiden taideteosten tuhoamisesta, että Agricolan patsas oli kuopattu maahan, koska arvovaltaiset henkilöt pitivät sitä neuvostokaupunkiin sopimattomana. Itse muistan kuulleeni radiosta arkistoäänitteen syksyltä 1941, kun ensimmäinen suomalainen radioreportteri pääsi vallattuun kaupunkiin. Kuvaillessaan, mitä näki, reportteri mainitsi mm. Agricolan patsaan tyhjän jalustan. Hän tuntui pitävän itsestään selvänä ja tunnettuna asiana, että sen olivat hävittäneet venäläiset. Lopullista totuuttahan ei tiedetä vieläkään. Yllättäen suomalainen ja venäläinen aikalaiskäsitys olivat samanlaiset.

Tekijä lopettaa kirjansa optimistisesti. Väestön juurettomuudesta alkanut villin lännen meininki on väistymässä. (Väistynyt on myös neuvostovalta, joka esti mielekkään taloudellisen toiminnan.) Nykyinen nuori sukupolvi tuntee jo kaupungin omakseen ja pyrkii siihen, että kotikaupungista tulisi taas kaunis ja arvostettu eurooppalainen kaupunki. He ovat myös kiinnostuneita kaupungin historian eri aikakausista. Kaupungin suomalainenkin menneisyys alkaa olla pieni osa kaupungin identiteettiä.

Täydennetty 2.12.13

Mikael Agricola -seura ja Matka-Hermes järjestivät kolmipäiväisen Viipurin-matkan 17.-19.8.2013.

Seuran kannalta pääkohde oli tuomiokirkon kaivaustyömaa. Siellä oli uusi kaivanto ja kaivausten johtaja Aleksander Saksa nuorine apulaisineen. Hän oli innostunut uusista löydöksistä ja esitteli suunnitelmaansa työn jatkamisesta. Työtä voitaneen jatkaa vielä pari viikkoa tänä kesänä. Tuloksista saadaan varmaan aikanaan asiantuntijain raportteja. Saksa oli innostunut Viipurin arkeologisista kaivauksista yleisestikin. Hän katsoo, että kuva Viipurin asemasta keskiaikaisella Itämerellä on niiden ansiosta selkeytynyt. Kuten odottaa saattaa, kauppayhteyksiä tuntuu olleen luultua enemmän. Tehtyjä kaivauslöytöjä saadaan pian näytteille syyskuussa avattavaan arkeologiseen museoon, jolle on kunnostettu näyttelypaikka taidemuseon vieressä olevaan vanhan
Bastionin ruutikellariin.

Toinen asia, josta tohtori Saksa kantoi huolta, on Viipurin vanha kaupunki. Pikasilmäykselläkin huomaa, että se alkaa olla huolestuttavan huonossa kunnossa. Jollei sen suhteen piakkoin ruveta tositoimiin, saamme varmaan lisää uutisia raivatuista kortteleista, joihin rakennetaan uusia taloja. Yksi kunnostushanke on lopultakin ilahduttavasti edistynyt: kirjastotalo, jonka kunnostukseen on saatu Maailmanpankin (IBRD) rahoitusta. Talo oli vielä kokonaan paketissa ja työmaa-aidan ympäröimä. Ainoa kohta seinää, jonka pystyin näkemään, oli pääsisäänkäynnin ympäristö. Siinä oli paljas tiiliseinä, jota ei ollut vielä uudelleen rapattu. Tuntui mahdottomalta, että talo olisi valmis 19. lokakuuta, jolloin presidenttien Putinin ja Niinistön on määrä tulla sitä vihkimään. (Nyt luen Ilta-sanomista, että Putin on aikaisemmin kutsunut avajaisiin presidentti Halosen, joka on vakuuttanut tulevansa. Lehdessä kerrotaan Viipurista saatujen tietojen mukaan ajankohdan olevan yhä auki.) Mutta kun työ joka tapauksessa valmistuu ennemmin tai myöhemmin, sitä kannattaa mennä katsomaan. Talo on myös sisältä vaikuttavan tyylikäs. Siistissä kunnossahan sitä ei ole kukaan nähnyt!

24. marraskuuta 2013 Helsingin sanomat kertoi, että kirjastotalon valmistumisjuhlaa oli vietetty edellisenä päivänä presidentti Tarja Halosen ja Venäjän presidentinhallinnon johtajan Sergei Ivanovin läsnäollessa. Viipuria ollaan ilmeisesti tosissaan yrittämässä valtion rahoittamaan ohjelmaan, jonka tarkoitus on kunnostaa historiallisia kaupunkeja. Vanhankaupungin rapistuvilla rakennuksilla ja varsinkin tuomiokirkon kellotornilla voi siten olla toivoa päästä kunnostettavaksi. (Tämä kpl lisätty 2.12.13.)

Kuulimme sellaisenkin tiedon, että Kostamuksen 30-vuotisjuhlien yhteydessä paljastetaan Kekkosen ja Kosyginin muistomerkki. Se on varmmaan ansaittua muistamista. Ainakin Suomessa kerrottiin aikoinaan, että kyseiset herrat onnistuivat ajamaan hankkeen läpi vastoin neuvostoasiantuntijoiden kantaa. Näiden mielestä heillä olisi ollut monta kannattavampaa hanketta toimeenpantavaksi.

Viipuriin on saatu IBRD:ltä toinenkin tärkeä remonttilaina, Monrepos´n rakennusten ja 33 hehtaarin puiston kunnostukseen. Tämä työ oli vielä suunnitteluvaiheessa.

Suhtautuminen kaupungin menneisyyteen on Viipurissa todella muuttunut neuvostoajoista. En saanut selville, vieläkö siellä juhlitaan kesäisin kaupungin vapautumista fascistimiehityksestä, mutta muuten suomalaisiin suhtauduttiin ilmeisen suopeasti. Kunnostetussa taidemuseossahan toimii nyt Eremitaasin pieni sivumuseo. (Rakennuksen suunnittelijalla Uno Ullbergilla näytti olevan kaupungissa nimikkohotelli.) Vaikka oli maanantai, jolloin museo normaalisti on kiinni, meille järjestettiin tilaisuus tutustua taidenäyttelyyn, jonka esittelytekstit olivat venäjäksi, englanniksi ja suomeksi. Vartijat osasivat muutamia hyödyllisiä fraaseja suomeksi.

Viipurin kaupungin nykyinen hallinto tunnustaa ruotsalaisen historiansa näkyvästi käyttämällä vaakunaa, jossa yläkentässä on Ruotsin kolme kruunua ja alakentässä W-kirjain. Sellaista ei liene käytetty suomalaisvallan aikana?

Matka-Hermes ajelutti meitä myös Kannaksella Terijoelle eli Zelenogorskiin saakka. Se alkaa olla jo Pietarin esikaupunkia. Kannaksen Riviera oli ahkerassa käytössä. Rannalle oli rakennettu Terijoki-niminen hieno hotelli-ravintola. Kannakselle näyttää taas syntyneen pietarilaisen herrasväen laaja huvila-asutus. Siellä Lenin käsi pystyssä vartioi niin upporikkaiden kerskahuviloita kuin tavallisten ihmisten tavallisempia mökkejä. Sama sarjatuotantolenin on Viipurissakin, oikein Punaisella torilla (ent. Punaisenlähteen tori). Neuvostoaikaisten nimien palauttaminen vanhemmiksi on Venäjällä kokonaan loppunut. Niinpä Viipurinkin keskeiset kadut ovat kovin Lenin- ja Leningrad-pitoisia.

Varsinainen retkikohteemme oli luonnollisesti Agricolan kuolinpaikka, jossa tapasimme paikan uskollisen hoitajan Juri Ogloblinin. Muistokivi ja -mökki ovat siistissä kunnossa. Rannalle on syntynyt vapaamuotoinen leirintäalue. Siitä ei tähän saakka tunnu olleen haittaakaan, jollei lievää roskaamista lasketa. Voisi toivoa olevan hyötyä. Onhan Agricolan muistopaikka tavallaan vartioitu. Muuten se olisi täysin asumatonta seutua. Paikalle tuova tie oli turhan kuoppainen. Hiekkamaastossa sen tasoittaminen olisi helppoa. Hanke onkin kuulemma vireillä.

Viipurissa oli lauantaina 17.8. Viipuri-päivä, joka vaikutti saman tapaiselta kaupungin nimikkopäivältä, joita meilläkin harrastetaan. Maanantaina oli ortodoksikirkon edustalla sadon siunaamisjuhla. Kirkontorilla oli juures- ja hedelmäsatoa myös myytävänä. Venäjän kirkossa (toisin kuin Suomen ortodoksikirkossa) liturgia lauletaan kirkkoslaaviksi, joka vastaa Rooman kirkon latinaa. Puolalainen paavihan määräsi, että liturgiankin pitää olla kansankielinen. Seuraava, saksalainen paavi on tiettävästi osittain peruuttanut määräyksen. Venäjän kirkossa ei taida toistaiseksi olla tällaisia modernisointiongelmia. Minusta eloisa kellojen soitto on venäläisten kirkonmenojen miellyttävimpiä puolia.

Majapaikkamme oli suomalaisille tuttu, vuonna 1982 valmistunut, modernia neuvostoarkkitehtuuria edustava, muodollaan laivaa esittävä Ystävyys-hotelli (Družba), jota oli pidetty hyvin kunnossa.

Mikael Agricola -seura osallistuu tänäkin vuonna Turun kansainvälisille Kirjamessuille, jotka pidetään 4.-6.10. Turun messu- ja kongressikeskuksessa.

Löydät seuramme messuosastolta B/12.

Perjantaina 4.10.  Kuistilla on mielenkiintoista Agricolaan liittyvää ohjelmaa:

13.30-14.00    Professori Kaisa Häkkinen ja dosentti Terttu Lempiäinen Turun yliopistosta puhuvat aiheesta ”Agricolan runot, kasvit ja linnut”.

16.20-16.40     Professori Markus Hiekkanen ja Venäjän Tiedeakatemian johtava tutkija Aleksanteri Saksa sekä arkkitehti Panu Savolainen luovat katsauksen aiheeseen ”Viipurin vanhan tuomiokirkon menneisyyttä tutkimassa”.

Lisätietoa messuista löytyy täältä.

Nähdään Turussa!

Tieteiden talossa Helsingissä vietetään 7.9. klo 10-15 Viipuri-tutkimuksen päivää. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran järjestämän tapahtuman aiheena on  Viipurin tulevaisuus.

Venäjä ja Viipuri elävät murrosvuosia. Suomessa toimivien Viipuri-harrastajien kannalta tilanteessa on paljon myönteisiä kehityspiirteitä. Viipurin aktiivi-ikäinen väestö on siellä syntynyttä ja suhtautuu avoimen uteliaasti kaupunkinsa monikulttuuriseen historiaan. Myös valtakunnalliselta tasolta on alettu pitää huolta Viipurista, mistä kertovat Taidemuseoon, Kirjastoon ja Monrepos’hon tehdyt suuret satsaukset. Vanhan kaupungin uudisrakentaminen on alkanut. Tulevaisuutta koskeva tieto tarkoittaa vaihtoehtoisten skenaarioiden arviointia. Tänä vuonna VSKS:n tutkimuspäivä fokusoi tulevaisuuteen,  erityisesti kulttuurin näkökulmasta.

Lisätietoa päivän ohjelmasta löytyy täältä.

Mikael Agricola -seura ja Matka Hermes järjestävät 17.-19.8.13 tutustumismatkan Viipurin vanhan tuomiokirkon arkeologisille kaivauksille ja Viipurin uuteen arkeologiseen museoon. Tarkoitus on osallistua myös 19.8. vietettävän Viipurin päivän ohjelmaan.

Sitovat varaukset ja viisumianomukset matkanjärjestäjälle 30.7. mennessä.
Matkaohjelma ja matkanjärjestäjän tiedot löytyvät täältä: Matkaohjelma Viipuri 2013

Kuva: Raimo Kesonen

Edellisten vuosien tapaan seuramme teki tänäkin vuonna kevätretken. Pari vuotta sitten olimme idässä Novgorodissa ja viime vuonna etelässä Wittenbergissä. Tänä keväänä suunnistimme länteen, Keski-Ruotsiin.

Matkan teknisen puolen hoiti vuosien kokemuksella turkulainen Matka Hermes, jonka johtajapariskunta Raimo Kesonen ja Marianne Ginström olivat kotoisena isäntäparina matkalla mukana. Osallistujat olivat tutkijoita, opiskelijoita ja eläkeläisiä emerituksia. Kaikkiaan mukana oli 35 henkilöä eri puolilta Suomea.

Matkan reitti ja ohjelma oli suunniteltu tiiviiksi: Turusta yön yli laivalla Tukholmaan, josta Sigtunaan, josta Uppsalaan, jossa yöpyminen ja käynti Vanhassa Uppsalassa ja yliopiston kirjastossa ja sieltä Strängnäsiin, josta Tukholman kautta iltalaivalla yön yli Turkuun.

Matkanjohtaja professori Jyrki Knuutila Sirpa-puolisoineen liittyi ryhmään Sigtunassa. Jo matkalla Sigtunaan arkeologi Markus Hiekkanen pohjusti sitä varhaisen keskiajan historian hajanaista kuningaskuntien ja maakuntien voimakenttää, josta aikanaan kasvoi Kalmarin unionin ja Kustaa Vaasan ajan valtakunta.

Sigtunan Kuninkaankartanon alueella kuultiin monia kiinnostavia yksityiskohtia rahapajasta ja ruutukaavoista. Pietarinkirkon jykevät kiviset rauniot ja Marian sekä Olavin kirkon kirkkopihat ja Dominikaaniluostarin kiviaidat puistoineen kertoivat myös yhteyksistä Suomeen.
Olihan tuon Sigtunan Dominikaanikeskuksen priorina aikanaan Martin Skytte, Hauhon Skyttälän talon poika, joka toimi Mikael Agricolan aikana 1540-luvulla Turun piispana.

Antoisan Sigtunaan tutustumisen jälkeen suunnistettiin kauniiden maisemien läpi Uppsalan yliopiston kirjastoon. Kirjastossa oli esillä dokumentteja kirkon toiminnasta Suomessa ajalta ennen reformaatiota, mm. käsinkirjoitettu katkelma evankeliumikirjasta sekä
suomenkielinen jumalanpalvelusjärjestys ja käsikirja Mikael Agricolan ajalta. Dokumentit ovat erittäin merkittäviä. Esimerkiksi evankeliumikirjan katkelma ja messu- ja käsikirja osoittavat, että reformaatio oli useampien henkilöiden toimeenpanema ja reformaatiosta ovat näin ollen vastuussa muutkin kuin Mikael Agricola. Uppsalan kirjastossa on esillä myös piispa Tuomaan kirjastostaan lahjoittama kirja 1200-luvun alkupuolelta, Pyhän Henrikin hetkipalvelukseen liittyvä saarna ja Uppsalan kokouksen päätösasiakirja 1500-luvun lopulta, jossa Ruotsi sitoutui Augsburgin tunnustukseen.

Professori Kaisa Häkkinen tutustutti matkalaiset uudemman tutkimuksen avaamiin näköaloihin kirjoitetusta suomen kielen kirjallisista
lähteistä, joita oli jo ennen Agricolan kirjallisia töitä. Edelleen riittää vertailevalla kielentutkimuksella töitä kokonaiskuvan hahmottamisessa
maakuntalakien ja esim. Kristofferin maalain käännöstöistä.

Yliopiston lehtori Terttu Lempiäinen johdatteli Carl von Linnen puutarhassa keskellä Uppsalaa mielenkiintoisiin historiallisiin yhteyksiin ja erikoiskasvistoon.

Sunnuntai-aamuna osallistuimme Uppsalan massiivisen tuomiokirkon sivukappelissa aamumessuun ja veisasimme päätteeksi
oman virsikirjamme helluntaivirren ”Kosketa minua henki, kosketa kirkkaus…”.

Matka jatkui Vanhaan Uppsalaan, jossa Markus Hiekkanen kertoi paitsi viikinkiaikaisten kuningaskumpujen historiaa myös syitä
siihen, miksi kirkollinen keskus aikanaan siirtyi Sigtunasta Uppsalaan. Jos Vanhan Uppsalan jykevätorninen pienempi tuomiokirkko jäi aikoinaan sivuun, niin sitäkin suurempaan kansalliseen merkitykseen kohosi Uppsalan uusi, ranskalaista
gotiikkaa edustava arkkipiispan kirkko. Sen monissa sivukappeleissa on valtakunnallisia taideaarteita ja pääalttarin takana kuorissa Kustaa Vaasan ja hänen vaimojensa sarkofaaki.

Vielä oli jäljellä matka Mälaren-järven eteläpuolelle Strängnäsiin, jossa aikoinaan Kustaa Vaasa antoi valtakirjat Mikael Agricolalle ja Paavali Juusteenille, josta tuli Viipurin hiippakunnan uusi piispa 1554. Strängnäsin tuomiokirkon rakenteen ”alkuneliö” on Hiekkasen mukaan
esikuva Ruotsin keskiajan kivikirkkojen tilaratkaisuille. Kirkko edustaa tyyliltään saksalaista gotiikkaa. Se on kooltaan Turun tuomiokirkon kokoluokkaa ennen sen laajennusvaiheita.

Tulomatkalla Tukholman satamaan Kaisa Häkkinen kertoi lisää ennen Agricolan aikaa syntyneestä suomenkielisestä käännöstyöstä
Ruotsin puolella, liturgisten tekstien ja lakitekstien uusista löydöistä ja tulkinnoista. Matkanjohtaja Jyrki Knuutila valotti vielä Ruotsin luterilaisen kirkon luonnetta kautta aikain valtiosidonnaisempana kansankirkkona kuin
esimerkiksi luterilainen kirkko Suomessa on.

Matkalla koettiin monia avoimia ja kiintoisia keskustelutuokioita, joita ei ole tässä matkaraportissa. Mikael Agricola -seura sai ilmeisesti myös joitakin uusia jäseniä. Kysymys lensi jo bussissa: ”Mihin ilmansuuntaan ensi vuoden keväällä?” Jos pohjoiseen, niin Närpiön kirkkoon, joka on ainut Agricolan piispana vihkimä kirkko Suomessa.

Ossi Haaramäki

Teol. tri
Nurmo