Yury Shikalov & Tapio Hämynen:
Viipurin kadotetut vuodet 1940-1990.
242 s. Tammi 2013.
Saamamme käsityksen mukaan entisen Suomen Karjalan uudet asukkaat eivät tiedä juuri mitään asuinseutunsa historiasta, koska heille ei ole siitä kerrottu. Omat tietomme saman alueen neuvostovallan ajan historiasta ovat olleet yhtä hatarat, vaikka suuri osa suomalaisista on ainakin matkustanut alueen kautta. Ei ole ollut kirjallisuutta, josta tietoa olisi voinut hankkia.
Tilanteeseen on saatu merkittävä parannus, kun vastikään on ilmestynyt yleisesitys aiheesta. Sen pääasiallinen kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston venäläinen tutkija, tohtori Juri Šikalov, joka nykyiseen tapaan kirjoittaa nimensä latinalaisin kirjaimin englantilaisittain. Sekä suomen että venäjän kielen taitavana hänellä on ollut hyvät edellytykset aiheen tutkimiseen, kun venäläistä arkistoaineistoakin on jo ollut käytettävissä.
Monet suomalaisia Viipurin-kävijöitä ihmetyttäneet asiat saavat selityksen, joka tekee ilmiöt ymmärrettäviksi. Nykyään sanottaisiin, että oli haastava tehtävä asuttaa valloitettu alue eri puolilta laajaa Venäjänmaata haalitulla, jopa monikielisellä, osittain lukutaidottomallakin väestöllä, vieläpä kahteen kertaan. Asukkaat olivat vieraita toisilleen ja täydellisen juurettomia vieraassa maassa, josta eivät mitään tienneet. Vaikeuksia oli monenlaisia ja suuria. Tulokkaat totesivat tulleensa asutuille seuduille, joista asukkaat olivat hävinneet. Kaiken lisäksi se, mitä heille kerrottiin, ei joka suhteessa vastannut sitä, mitä he itse näkivät. Suomen Karjala oli ainoa valloitettu ja Neuvostoliiton suoraan hallintoon jäänyt alue, josta alkuväestö oli kokonaan poistunut, Itä-Preussia kaiketi lukuun ottamatta.
Vaikeuksia ei tietenkään vähentänyt, että kaikki piti tehdä Neuvostoliittoa pahasti runnelleen sodan jälkeisissä ankeissa oloissa. Sotahan jatkui Euroopassa vielä yli puoli vuotta toisen neuvostomiehityksen alkamisen jälkeen. Neuvostovaltiolla oli toki rutiinia tämäntapaisten jättiläisoperaatioiden organisointiin. Kun ottaa huomioon, kuinka suurpiirteisen brutaalisti neuvostomaata jo rauhan oloissa oli uudelleenorganisoitu, osaa itsekin kuvitella, ettei elämä neuvosto-Viipurissa pitkään aikaan voinut olla kovin ruusuista.
Tohtori Shikalov haluaa kumota sen käsityksen, että Viipuri(kin) olisi ollut lähes heitteille jätettyä takamaata. Kyllä Viipuriin investoitiin ja kiinnitettiin muutenkin huomiota. Siitä haluttiin tehdä teollisuus-, koulutus- ja kulttuurikaupunki. Tavoite myös jossain määrin toteutui aikaa myöten. Ettei se ohikulkijasta eikä asukkaistakaan aina siltä tuntunut, selittynee hallinnollisen komentotalouden yleisellä kaoottisuudella, tehottomuudella ja laatutason alhaisuudella, jotka koskivat koko Neuvostoliittoa. Viipuri oli 80-luvulla tärkeä ulkomaan satama ja siellä valmistettiin mm. tietokoneita.
Viipurin tärkeys on oikeastaan itsestään selvä. Sehän oli keskeinen osa Leningradin puolustusvyöhykettä. Siksihän se oli valloitettukin. Suomen raja oli Neuvostoliiton ainoa kapitalistisen maan vastainen maaraja Euroopassa. Jos historiaa luetaan vain Pietari Suuresta alkaen, ja vain valtiollisena historiana, Viipuri on vanha venäläinen kaupunki, jota ei voitu jättää naapurivaltion käsiin. (Pietari Suuri perusti uuden pääkaupunkinsa Ruotsin valtakunnan alueelle ja valtasi sille sitten suojavyöhykkeen. Suomalaisten mielestä hän rakensi sen suomalaisten asumalle alueelle. Venäjältä katsoen Ruotsi oli valloittanut nämä alueet, jotka oikeastaan kuuluvat venäläiseen valtapiiriin.)
Viipuri näin ollen vapautettiin jo talvisodassa. Vaikka se ei vielä ollutkaan ollut fascistien miehittämä, niin jonkinlaisten valkobandiittien kuitenkin. Uusien asukkaiden ei siten tarvinnut tuntea itseään valloittajiksi vaan vapauttajiksi. Viipurissa on ainakin vielä viime vuosikymmenellä juhlittu 20. kesäkuuta kaupungin fascistimiehityksestä vapautumisen vuosipäivää.
Shikalovin teos on Viipurista kiinnostuneille antoisaa luettavaa. Se sisältää paljon konkreettista tietoa, vaikka kokonaiskuvaan toki jää ristiriitoja. Mutta niitähän kaikissa yhteiskunnissa tuppaa olemaan. Esimerkiksi kuva vanhan rakennuskannan säilyttämisestä on edelleen ristiriitainen. Se on yhä suurelta osin tuhoutumisvaarassa, vaikka sillä on myös puolustajia. Niin on ollut koko ajan. Suomalaiset turistit ovat voineet panna merkille, että Viipurissa on säilynyt vanhoja rakennuksia enemmän kuin monessa muussa suomalaisessa kaupungissa, joita taloudellinen vaurastuminen on koetellut.
Toisaalta Shikalov kertoo, kuinka huolimattomasti, suorastaan tuholaismaisesti vanhoja taloja on kohdeltu. Muutamat sodan jälkeiset vuodet olivat yhtä tuhoisia kuin sotavuodet. Uudisrakentaminen tapahtui kuitenkin pääosin keskustan ulkopuolella. Kaupungilla oli sivistyneitä arkkitehteja, jotka saivat keskustan tuhoamisen estetyksi. On myös laadittu suojeltujen rakennusten luetteloita. Esimerkiksi Monrepos on tällaiselle listalle päässyt, mutta sitä oli kohdannut aikamoinen vandalismi jo v. 1940. Nythän sitä tiettävästi taas ruvetaan kunnostamaan.
Jatkosodan jälkeinen asuttaminen tapahtui erilaisessa tilanteessa kuin v. 1940. Sodan jälkeen kaikkialla oli työvoimasta suuri puute ja siitä pidettiin joka paikkakunnalla kiinni. Asukkaiden saaminen kaupunkiin olikin paljon hitaampaa kuin talvisodan jälkeen. Tällä oli vaikutusta myös väestön laatuun. Mukana oli kaikenlaisia seikkailijoita. Mustan pörssin kaupalla luotiin pohja koko neuvostoaikaiselle varjotaloudelle.
Shikalov mainitsee myös Agricolan patsaan lainatessaan erästä O.W.Kuusisen helmikuussa 1941 saamaa kirjettä. Siinä mainitaan esimerkkinä arvokkaiden taideteosten tuhoamisesta, että Agricolan patsas oli kuopattu maahan, koska arvovaltaiset henkilöt pitivät sitä neuvostokaupunkiin sopimattomana. Itse muistan kuulleeni radiosta arkistoäänitteen syksyltä 1941, kun ensimmäinen suomalainen radioreportteri pääsi vallattuun kaupunkiin. Kuvaillessaan, mitä näki, reportteri mainitsi mm. Agricolan patsaan tyhjän jalustan. Hän tuntui pitävän itsestään selvänä ja tunnettuna asiana, että sen olivat hävittäneet venäläiset. Lopullista totuuttahan ei tiedetä vieläkään. Yllättäen suomalainen ja venäläinen aikalaiskäsitys olivat samanlaiset.
Tekijä lopettaa kirjansa optimistisesti. Väestön juurettomuudesta alkanut villin lännen meininki on väistymässä. (Väistynyt on myös neuvostovalta, joka esti mielekkään taloudellisen toiminnan.) Nykyinen nuori sukupolvi tuntee jo kaupungin omakseen ja pyrkii siihen, että kotikaupungista tulisi taas kaunis ja arvostettu eurooppalainen kaupunki. He ovat myös kiinnostuneita kaupungin historian eri aikakausista. Kaupungin suomalainenkin menneisyys alkaa olla pieni osa kaupungin identiteettiä.
