Mikael Agricola -seura

Meille on opetettu, että Suomessa kansa on ollut lukutaitoista ensimmäisten joukossa, jollei suorastaan ensimmäisenä. Yleisenä taustana on kaiketi ollut luterilainen oppi, jonka mukaan ihmisten pitää voida itse lukea Jumalan sanaa eikä vain kuulla, miten papit sitä selittävät. Tämä on tuntunut loogiselta.

Minussa uskomus suomalaisista lukutaidon pioneereina on vuosikymmenien mittaan alkanut horjua. Nykyään luulen sen perustuvan aika paljon tietämättömyyteen siitä, miten asiat ovat muualla Euroopassa olleet. Epäilykseni saivat uutta vahvistusta, kun äskettäin sain tilaisuuden käydä Itävallassa. Turistioppaissakin kerrotaan, että Pyhän Roomalaisen valtakunnan keisarinna Maria Theresia sääti oppivelvollisuuden perintömaissaan jo 1700-luvulla. Jo aikaisemmin olin tiennyt, että Preussissa se oli säädetty myös 1700-luvulla, mutta se oli sentään evankelinen kuningaskunta. Mutta että läpikatolisissa Itävallan perintömaissa, joissa Lutherin reformaatio oli torjuttu!

Suomessa säädettiin oppivelvollisuus vasta itsenäisyyden aikana 1922. Taisimme olla Euroopan viimeisiä maita siinä asiassa. Kuinka se on mahdollista? Olihan autonominen Suomen suuriruhtinaskunta sentään olemassa vuodesta 1809. Hyviä selityksiä on maallikonkin helppo keksiä. Säädös olisi aikaisemmin ollut mahdoton keisarin kielteisen kannan vuoksi. (Suomen uudenaikaisella eduskunnallahan ei ollut mitään lopullista päätösvaltaa, joka yleensä unohdetaan, kun eduskuntauudistuksen ainutlaatuisuutta ihastellaan.) Oppivelvollisuus olisi epäilemättä ollut myös epärealistinen. Mutta kuinka realistinen se mahtoi olla muualla? Onko kyse ehkä siitä, että meillä lait on ollut tapana ottaa kirjaimellisesti todesta? Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että missään kulttuurissa lakeja ei säädetä, jollei asiaa pidetä tärkeänä. Valistunut keisarinna Maria teki monia muitakin uudenaikaisia uudistuksia. Sen kunniaksi hänen jälkimaineensa on Wienissä ikuistettu näyttävästi. Ei hänen menestystään ole mikään lasikatto estänyt.

Suomen kansan lukutaidosta on ilmeisesti myös luotu epätodellinen käsitys. On vedottu siihen, että naimisiin ei päässyt, jollei osannut lukea. Ei ole taidettu kiinnittää huomiota siihen, että entisaikaan lukutaitoa katsottiin olevan kahdenlaista: osattiin sisältä tai ulkoa. Jos oli oppinut ulkoa vaaditut kristinopin pääkappaleet, pidettiin sillä tavoin lukutaitoisena, että pääsi ripille ja naimisiin. Ei kriteerinä ollut tekninen lukutaito vaan tiettyjen asioiden omaksuminen. (Ei Mikael Agricolankaan motiivina ollut suomenkielisen kulttuurin edistäminen vaan kristinopin opettaminen kansalle, koska oli havainnut siinä suhteessa suuria puutteita.)

Kaunokirjallisuudessa on jonkin verran tietoja rahvaan lukutaidosta 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Se mitä itse muistan lukeneeni, ei tue käsitystä lukutaidon yleisyydestä. Kuinka päin Aleksis Kiven kertomus Jukolan veljesten tuskaisesta taipaleesta opinkäynnin kivisellä saralla olisi ymmärrettävä? Vaikea sanoa, kun hän ei ollut sosiaalinen realisti vaan kansallinen idealisti, joka halusi kannustaa kansaansa opin tielle.

Loppu hyvä, kaikki hyvin. Aina ei tarvitse olla ensimmäisenä yrittämässä päästäkseen hyvään tulokseen.

Tämä artikkeli on julkaistu perjantaina 21. kesäkuuta 2013 kello 14.16 ja sen aiheena on Ajankohtaista. Artikkelin on kirjoittanut Keijo Perälä. Voit seurata tämän artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Voit kirjoittaa vastauksen, tai lähettää seurantailmoituksen omalta sivustoltasi.